Transgrancanaria Classic 128 km (2/2023)

Transgrancanaria on luonnon tarjoama huvipuisto

Valmistautumista ja muuta alkujorinaa

Edellisestä polkujuoksukisasta on ehtinyt vierähtää vuoden verran ja hetkinen, sehän oli tämä samainen otatus viime vuonna, kun korona tuhosi Mozart 100 kisan. Vettä on virrannut Vantaassa jo sen verran, että lähdin hakemaan ensisijaisesti maaliinpääsyä ja toissijaisesti aikatavoite oli sovittaa alle vuorokaudessa mitali kaulaan ja Finisher-liivi päälle. Ihanan suoraviivaista ja helppoa. Mitenköhän reaalimaailma kohtaa nämä oletukset selviää hetken kuluttua. Viime vuonna kinttu oli kisan jälkeen laskettelumonon kokoisessa siteessä, joten miten mikään voisi mennä pieleen.

Pari sanaa valmistautumisesta. Pidin viisi päivää juoksulepoa, koska edellisen sunnuntain tonni Jätemäellä sai jalat tuntumaan Lemminkäisen mannekiinilta, vaikkei mulle sementtitossuja oltukaan valettu jalkoihin. Pähkäilin, että minun on turha riuhtoa kipua tai jumeja vastaan, vaan haluan startata kisaan tankki täynnä. Tuttu juttu sinänsä, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Tällä kertaa sain pidettyä oikean lomamatkan ennen kisaa. Tämä tarkoitti tosi rentoa tekemistä ja ei-oppikirjamaista ateriointia ja yleistä löllöttelyä, joka saisi puritaanin puremaan pöytälautaa.

Hotellilla kolmen ruokalajin illalliset maistuivat, Mucho Bueno!

Fyysisen suorittamisen sijaan luin kolme kirjaa ja kuuntelin yhden äänikirjan lähinnä altaan äärellä. Välillä pulahdus ja muutama altaanmitta pulikointia, venyttelyä tai käyskentelyä lähiympäristössä. Ilokseni voin todeta, että hotelli Club Maspalomas Suites and Spa toimitti oikein hyvin. Erityisen hauska oli huomata, että sauna ilman kiuasta ei ollutkaan kuin piha ilman sadettajaa. Tarkoitan tällä sitä, että kun käänsi saunan seinässä olevan puisen tiimalasin ja vain oleili heittämättä löylyä vartin verran 90 asteen lämmössä, sai tukevan hien pintaan ennakkoarveluista huolimatta. Erityisen mukava oli vesihieronta-allas, jossa oli monenlaisia suihkuja, joilla saa rentoutettua jumittavia lihaksia kisan jälkeen.

Pelipaikan tunnelmia Las Palmasissa

Jari, Kimmo, Mä, Nina, Elina ja Laura valmiina seikkailuun. Tervon sisaret ja Vesa oli ainakin kahvilla ennen starttia Hyvä Suomi! (Kuvaajalle propsit hienosta kuvasta)

Kävimme kahvilla tuttujen ja uusien tuttujen kanssa ennen starttia, joka on oivallinen tapa purkaa kisajännitystä. Puolituntia ennen starttia lampsimme lähtökarsinaan Las Palmasin rannalle. Elina jäi ottamaan kärkijuoksijoista kuvia, mutta Jarin ja Ninan kanssa näköjään onnistuimme puikkaamaan kärkipään juoksijoiden lomasta omaan lähtökarsinaan etukautta. Stoppasimme Pohjalan Mikon kohdalla. Viime vuonna yritin kiilata jostain välistä ja sain kovan espanjalaisen molotuksen vastaukseksi, onko tuo hyvä idea. Tänä vuonna kiilaus vilpittömällä mielellä meni hyvin läpi.

Tällä kertaa ei ihme kyllä rannalla tuullut juuri lainkaan ja keli oli muutenkin tosi lämmin, joten riisuin pitkän paidan pois ja päällä mulla oli shortsit ja T-paita ja näillä meninkin lähes koko yön läpi. Jos en olisi laittanut urpona irtohihoja viimeisen drop bagiin, olisi t-paita ja irtohihat ollut yölle paras valinta. Säätämiseen vaikutti se, että kisaan oli aktivoitu pakollisen kylmän kelin paketti, joka sisälsi muiden muassa pitkät lämpimät housut sadevaatteiden alle. Lähes kaikki näistä lämpimistä kamoista jäi onneksi käyttämättä. Vesisadetta tai mutaisia polkuja ei tällä kertaa ollut oikeastaan ollenkaan.

Reitti on yleisilmeeltään sellainen että meren rannasta kiivetään ylöspäin noin 95 kilometriä ja sitten pudotellaan alas. Ihan noin suoraviivaista tuo ei toki ole, vaan korkeus sahaa iloksemme ylös alas niin, ettei tule tylsää.

Lähtö

Startti oli myöhästetty tasan puoliyöhön ja tulihan hetkeä ennen paukkua myös paikallista musisointia nostamaan tunnelmaa. Ehkä tästä intoutuneena porukka ryntää jälleen kerran ihan käsittämätöntä vauhtia radalle. Lähdin Jarin kanssa liikkeelle noin 5:30-5:45 vauhtia ja porukkaa lappaa ohi joka puolelta. Onneksi tiesin kokemuksesta, että täällä on nätisti sanottuna kyvyistään ylioptimisista seppää liikenteessä, joten parasta on vain pitää oma pää kylmänä ja taivaltaa omaa rauhallista tahtia maaliin, mars. Harvoin ensimmäisen viiden tunnin aikana kisaa on voitettu. Hävitty toki montakin kertaa.

Noin viiden kilometrin tasaisen osuuden jälkeen tulee ensimmäinen nousu. Tunkkasimme Jarin ja Ninan kanssa rennon reipasta kyytiä. Olimme yksittäisiä valoja tuossa loppumattomassa ketjussa kohti saaren toisella puolella sijaitsevaa maalia. Nämä ihmiset olivat mulle entuudestaan lähes täysin tuntemattomia. Jarin olin treffannut Hetta-Ylläs kisassa muutama vuosi takaperin ja Ninaa en ollut aiemmin tavannut. Ei hätää. Kisa on pitkä ja sen aikana ehtii oppimaan yhtä sun toista kanssakulkijoista.

Pelitaktiikkamme oli selvä: Etenemme PitääPystyäPuhumaanPuuskuttamatta - vauhdilla rennon reippaasti, mutta porukkaa tulee edelleen ohi puuskuttaen kuin höyryveturit, vaikka matkaa on jäljellä vielä melkein 120 kilometriä. Ei hyvää yötä.

Alkumatkasta ei oikein suuria tapahtumia ollut kuin Jarin pannutus ennen ensimmäistä huoltopistettä petollisen helpossa paikassa. Hienon ukemin ansiosta vammat jäivät naarmuiksi, mutta kisan jälkeen huomasin, että kyllä hänen polvi oli kerännyt nestettäkin, eli ei tuo varmasti matkantekoa helpottanut. Polku-uskottavuuspisteet toki nousivat mukavasti, kun on kaivettu verta näkyviin.

Ensimmäinen huoltopiste Tenoyassa tulee alle puolessatoista tunnissa vastaan, joka on ihan kelpo vauhtia starttiin. Ehkä puoli napsua liiankin reipasta, mutta sykkeet pysyvät aisoissa, joten antaa mennä vaan. Toteutan omaa rutiiniani kisoista: Kolaa puoli litraa naamaan ja toinen lötköpulloon ja appelsiininviipaleita naamaan. Hetken päästä matka jatkuu kohti Arucasia. Nina on todella nopea huolloissa koko kisan ajan, joten hän ottaa tässä kevyen irtioton, ja me nappaamme hänet kiinni reitillä. Pohdimme tällä välillä, kuinka muilla suomalaisilla mahtaa mennä kisassa. Lähinnä, kuinka cut offit tulevat porukalla vastaan. Melko synkkää luettavaahan tuo keskeyttäneiden lista on. Melkein puolet keskeyttää kisan ja se on paljon se. Nina pohti, että miten Kimmolla menee. Sanoin, että hän on palomies ja UTTFinisher ja hän siihen, että no ei hänellä sitten mitään hätää varmastikaan ole. Kimmohan paineli mainiosti alle vuorokaudessa maaliin. Palomiehiin voi aina luottaa.

Arucas. Edelleen kaikki on helppoa. Pikainen stoppi ja mieliala on korkealla. Miksipä ei olisi. Juttu luistaa ja askel on kevyt. Suuntana Teror, jonka pikkuserkku on ehkäpä Horor? Sinne on startista 32 kilometriä matkaa ja mäet ovat riittävän jyrkkiä, vaikka ei sada. Ilman sauvoja on varmasti täysi työ päästä ylös mutarinnettä, kuten muutamat sauvattomat kanssakisailijat näyttävät mallia. Tuskaista menoa. Jos en ihan väärin muista, niin juuri tuolla osuudella tutustuin viime vuonna mutaiseen rinteeseen liukumalla parikymmentä metriä, piehtaroiden ja nauttien kuin pieni possu luonnon kauneushoidosta. Nyt tuo paikka oli merkittävästi helpompi taivaltaa ja mutapainin ystävät saivat pettyä. Ehkä mainitsemisen arvoinen juttu on se, että kisaa varten jaettu käsinauha rispaantui ihan tunnistamattomaksi, jäätyään kiinni johonkin oksaan.

Seuraavaksi sitten noin tonnin verran nousua Fontanalesiin, jossa on Dropbag-huolto, eli etukäteen laitettuja kamoja pussillinen odottamaan. Mulla oli dropparissa toppatakki ja lämmin pipo, mutta ilta oli edelleen niin lämmin, että en niitä tarvitse. Päiväkin alkaa sarastaa, joka piristää kehoa mieltä. Kumma juttu, miten paljon maisemien näkeminen tuo motivaatiota hommaan lisää.

Fontanales. Ensimmäinen maraton on näin ollen voitettu kanta ja 2,5 km nousua takana startista. Meno on edelleen hyvin helppoa, mutta tottakai tuo nousu ja yö tuntuu kintereissä. Hyvä niin, sillä nythän me pääsemme todella hienoille pelipaikoille, joista ensimmäinen on El Hornillo. Sinne päästäkseen täytyy rampata kymppi ja sen jälkeen vyön alle on kertynyt kolme tonnia nousua. Ei kannata unohtaa alamäkiä. Tässä on yksi reitin hienoimpia laskuja suhteellisen teknistä polku noin tonnin verran ihan riittävän jyrkässä maastossa. Tällä välillä ei tule draamaa. Hyvä niin, sillä tuossa on muutama sellainen paikka, jossa ei vaan saa kaatua tai kaatuu viimeisen kerran.

Seuraavaksi on vuorossa reilun puolivälin etappi Artenara. Voi pojat, että muistin tämän osuuden pahasti väärin. Nousua oli paljon enemmän kuin muistelin, siis reilu tonni ja nappasin vain litran nestettä mukaan huollosta. Valjennut päivä ei todellakaan ollut suomalaiseen makuun kolea, vaan oikein kesäinen. Nesteet loppuivat kesken, mutta vielä ei muuta kuin kylvetty tuskan siemenet maahan tulevia koitoksia varten. Hyväksyn sen tosiasian, että jaloissa täytyykin tuntua tuo yli neljän tonnin kapuaminen. Ei siinä mitään. Tälle välille taisi sijoittua episodi, jossa Nina oli painellut porukan kanssa yhden käännöksen pitkäksi. Kuulemma kuuli jo kaukaa meidän hölötyksen, kun olimme menneet hänestä ohi.

Tapasimme Mikon huoltopisteellä ja hän mutusteli jotain riisi-kasvisjuttua. Hain samanlaisen kanalla ryyditettynä, mutta evästeenryökäle haisi parasta ennen päiväystä. Parin lusikallisen jälkeen myös maku oli niin epäilyttävä, että hain jotain muuta. Onnistuin haalimaan lähinnä makeaa syötävää ja ensimmäisen kerran reissun aikana vitutti. Onneksi mulla oli Salamitankoja repussa, ettei tässä tullut mitään elämää suurempaa draamaa.

Tähän kohtaan totean, että pohjoispuoli saaresta, josta starttasimme on vehreää ja Artenaran jälkeen maasto muuttuu kivikkoisemnaksi ja kuivemmaksi. Siispä suunta kohti Tejedaa ja jylhiä maisemia. Ylämäessä sykkeitä on vaikea pitää ihan matalana ja huono huolto vähän kostautuu, mutta tunnelma on vieläkin tosi virkeä. Hölkkäämme pitkää alamäkeä alaspäin ihan pelikirjan vauhdilla. Arviolta pari kilometriä ennen huoltoa Niina on tosi huonon oloisena polun varressa ja sanoi lopettavansa kisan. Maanittelimme häntä tulemaan huoltoon.

Pälpätin koko reissun ajan kuin papupata. Ihme, ettei Jari tai Nina kehoittaneet mua pitämään turpaani kiinni. (Kuvan hevonen ei liity tarinaan, vaikka onkin turvallinen eläin)

Tejeda. Aurinko paistaa nyt voimakkaasti. Lämpöä on arviolta hellelukemien verran. Vaikka tuo mäki tulikin nätisti alas, en selvästikään saanut nautittua riittävästi nestettä. Pelkkä makean juoman näkeminenkin ällötti. Lippis haisi kuin haisunäätä. En löydä mitään fiksua suolaista ja en näe vessaa. Hikeä ja aurinkorasvaa valuu silmiin ja suuhun. Harmittaa ankarasti.

Kuulen suomenkielistä keskustelua ja rupattelen muutaman sanan kahden daamin kanssa. Tutunnäköisiä ihmisiä, mutta en saa päähäni keitä nuo olivat. Jari kysyi multa seuraavalla taipaleella, että mitä Lotta Hintsalle kuului. Mä kysyin, että miten niin. Kun kuulemma juttelin hänen kanssaan. No terveisiä vaan Lotalle, joka klaarasi kasikymppisen maaliin.

Kyllä on muuten surkeaa seurakuntaa. Nina on ihan tööt, Jarikin on ihan hiljaa. Mua yrjöttää. Eli matka kohti kisan nimikkomestaa Roque Nubloa kohti voi alkaa. Melkein tonnin nousu lämpimässä kelissä kuulostaa kivalta ja tällä kertaa todellakin oli sitä. Otin pari napsua vauhdista pois ja sanoin "perävaunuille", että nyt mennään vaan askel kerrallaan kohti maalia. Noin tunnin nousun jälkeen mun ällötys loppui ja aloin taas pälpättämään niitänäitä ja niin pääsimme tekemään piston Nublolle.

Heitin Ninalle, että hän voisi kipaista meidän numerolappujen kanssa tarkastuspisteellä ja vähän räpsyttää silmiä toimitsijalle, että leimaa kaikkien laput. Entä, jos siellä onkin leimaamassa nainen, kysyi Nina, johon mä, että siinä tapauksessa Jari voi käydä hoitamassa räpsyttelyt. Jotenkin tuo kuulosti niin vaivalloiselta, että päädyimme käymään kaikki leimaamassa laput. Siellä oli muuten mies ja nainen toimitsijoina, eli olisi varmaan kuningassuunnitelma toiminut hienosti. No joo. Huono läppä, mutta mulla onkin läppävika.

Toivottavasti toi allaoleva video toimii. En muistanutkaan, että yksi kalliomuodostelma on kuin jättiläinen. Tai sitten se on kävellyt mestoille sitten viime kerran.

Nublon jälkeen Ninan mies tulee vastaan klossikengät jalassa teknisellä polulla taluttaen maantiefillaria. Mahtavaa huolenpitoa ja sankariluokan kannustamista, sanon minä.

El Garanon. Päähuolto. Reisille mennyt huolto. Ällöttävä olo oli tullut takaisin, joten halusin päästä vaihtamaan kamat ja syömään suolaista ruokaa ja käydä vessassa. Ensin tarjoillaan nesteitä ja sitä kirottua kolaa. Otan pelkkää vettä sitten menin ruokailuun. Tällä kertaa kanariisisörsseli on ihan maukasta, mutta en oikein tiedä miten päin olisin. Harmittaa. Lapioin ruoat naamaan ja sitten lampsin vaihtopussille. En löytänyt oikein mitään mieluisaa. Luojan kiitos, että siellä oli sentään pari pakettia salamitankoja, jotka tekivät kauppansa loppumatkalla. Tuo on ihan pakollinen tuote, joka taittaa geelin tai muun makean ällötyksen ja siitä saa hyvin suolaa. Toimii mulla erittäin hyvin.

Suuntana Tunte. Jos olo on vähän löylynlyömä, niin onhan tässä jo noin kuusi tonnia ja satanen reissua takana. Onneksi ruoka imeytyy ja saamme hyvän sauvakävelyvauhdin kohti Pico Nievesiä, joka on saaren korkein huippu, jonka alapuolelta reitti tällä kertaa kieppaa. Vähän ennen kivettyjä kuninkaanportaita saapuu oikea yö. Matka hyytyy mateluksi. Nyt mun täytyy käskyttää itseäni ihan tosissaan, että vedämme tämän reitin kimpassa maaliin, vaikka Jari ja Nina olivat sanoneet monta kertaa, että lähden vaan karkumatkalle silloin kun mua huvittaa. Toisaalta olin itse sanonut ääneen, että hoidetaan homma porukalla maaliin ja sillä sipuli. Homma meni siis vähän Tunteisiin.

Tunte-huoltopiste saapui loputtoman tuntuisen taivalluksen jälkeen. Jalkapohjia ja varpaita on alkanut särkemään. Muuten mulla on melko tuore olo. Huomasin, että kevyt hölkkä ei tunnu läheskään niin pahalta kuin kävely, mutta haluan kokea maaliinpääsyn porukalla sen sijaan, että lähtisin irti ja saisin haaleamman elämyksen. Siis vamos kohti viimeistä huoltoa paikassa nimeltä Ayagaures. Sinne päästäkseen täytyy vaan kivuta vuori ylös, kiertää harjanne ja tampata alas. Kuulostaa riittävän yksinkertaiselta.

Ylämäki menikin ihan kelpo vauhtia helposti ylös. Sönkötin kuuntelemastani "Miksi Nukumme" - kirjasta Adenosiini/Kofeiini yhdistelmästä, joista ensimmäinen on nukahtamiseen vaikuttava hormoni, jonka kiinnittymisen reseptoreihin kofeiini estää. Tuossa on sellainen mutta, että Adenosiinia kertyy koko ajan lisää ja kun Kofeiinipato murtuu, nukuttaa ihan törkeän paljon. Lässytin myös erilaisista unirytmistä. Toiset ovat luontaisesti aamu tai iltarytmissä. Sirkadiaanisen syklin pituus on reilu vuorokausi, ja hohhoijaa... Kiviäkin tuntui kiinnostavan tällainen luennointi.

Matka sentään taittui lopulta tuohon loputtomaan alamäkeen, jossa taatusti tunsi jalkapohjissa reissun rasituksen. Niina potkaisi varmaan sata kertaa kiveen. Jari virkkoi harvakseltaan, mutta kerran hyvin uskottavasti taisi sanoa, että voi penkere! kun potkaisi kiveen makoisasti. Pääsimme onneksi ilman draamaa mäen alas ja jumankekka, että tuntui hyvältä päästä pikahuoltoon, josta vaan pullo täyteen nestettä ja sauvomaan viimeistä mäkeä ylös. Tämä kidutus loppuu kohta! Ilmahan on ihan täydellinen. Mulla on päällä t-paita ja irtohihat ja niillä pärjää ihan mainiosti tuulettomassa yössä.

Matkaa maaliin on jäljellä noin kolmetoista kilometriä ja sauvoimme ihan kelpo vauhtia mäen ylös. Jarilla on jalka ihan tööt, mutta hän ei valita. Huomaa kyllä koulutuksesta, että hän ei ihan pikkuvaivoista rutise, vaikka täytyyhän reissun tuntua. Hän vain totesi, että ei pysty juoksemaan yhtään vaan pelkästään kävelemään. Maaliin mennään ilman muuta.

Tästä kisasta kuulee varmaan kaikkein eniten kauhukertomuksia kilometrien pituisesta kuivasta joen uomasta jossa on kiikkeriä kiviä enemmän kuin lääkäri määrää. Ja onhan niitä. Mutta kaltevuus on vaakataso, niin homma taittuu askel kerrallaan, hitaasti mutta varmasti.

Lopulta tulee vastaan kyltti, että kolme kilometriä maaliin ja pääsemme tasaiselle hiekkatielle ja noin puoli kolmen aikaan Suomi-tiimi ylittää maaliviivan. Mä voitin ylivoimaisesti, kun tein telemark-hypyn viivan yli. Ai ettien että tuntui hyvältä. Niina joutui lähtemään samantien hotellille, kun hänellä kone lähti ihan muutaman tunnin päästä. Menin Jarin kanssa syömään Finisher - ruokaa ja Mikko tulee myös maaliin. Marika lykkää meidän kouraan kylmän oluen, joka maistui ihan taivaallisen hyvältä. Kovin pitkään ei alueella kärsi käkkiä, kun vilu tulee kun pysähtyy. Lampsin Mikon kanssa hotellille. Hänellä oli majoitus ihan naapurissa.

Epilogi

On nämä vaan aikamoisia reissuja. Sain todellakin paljon enemmän kuin kädenlämpöisen kisan ja sen tekivät erityisesti kanssani taivaltaneet Nina ja Jari. Kiitos ihmiset loistavasta seurasta ja Ninalle onnittelut YLIVOIMAISESTA sarjan voitosta. Tästä muistimme ottaa iloa irti jo matkan varrella. Hienosti tehty!

Seuraavaksi sitten toukokuun puolivälissä Raution Antin kanssa valloittamaan Alsaceen satamailista reittiä!