Matkakertomus reilun sadan kilometrin vuorijuoksuleiriltä
Ehrwald on tosi nätti pikkukylä vuorien sylissä Itävallassa. Meidän reissun taika tapahtuu vehreiden niittyjen sijaan vuorilla.
Saksan korkein vuori, Zugspitze odottaa valloittamistaan pari kilometriä korkeammalla laaksosta. Meidän nelikko Tomi, Santtu, Max ja mä yövymme hienossa hotellissa, Pure. Siistit vuoteet ja hiljainen atmosfääri ei siivitä meitä hyvään yöuneen. Vuorikuume on vähän sellainen vaiva.
Ensimmäinen päivä
Tämä ei kuitenkaan menoa estä, vaan tukevan aamupalan jälkeen seikkailu alkaa helpolla laskettelurinteen huoltotien sauvomisella kohti korkeuksia. Yllättävän varhaisessa vaiheessa juttujen taso muuttuu ala-arvoiseksi, jossa ei sinänsä ole uutta pilvettömältä taivaalta paahtavan auringon alla.
Tähän kohtaan mainitsen, että meillä kävi todella hyvä tuuri kelien suhteen. Aurinkoista ja ajoittain hikeätiristävän kuumaa! Aurinkorasvaa ei kannata unohtaa tai saa punahehkuisen niskan. Nimimerkki kokemusta on. Edellisellä viikolla oli kuulemma ihan kamala keli. Syyskuun alku on suositeltavampi kuin aiemmat kesän kuukaudet hintatasoltaan ja keleiltäänkin.
Vihreää. Niittyjä ja sinisenä siintäviä vuoria on silminkantamattomiin. Max tekee tuttavuutta paikallisen sonnin kanssa. Sonni voitti. Tai ainakin Max liikkui yllättävän liukkaalla askeleella takavasemmalle, kun sonni liikahti häntä kohti vähän nopeammin.
Vihreän osuuuden loppupuolella Tomi kiipesi itsensä kukkulan kuninkaaksi. Upean siirtymän päätepiste Gatterl tarkoitti hyvästit vehreille niityille ja toivotti kuumaiseman tervetulleeksi.
Saavuimme tankkauspisteelle juuri sopivaan aikaan, sillä nesteet tankissa olivat sytyttäneet tyhjä tankki - merkkivalon. Hörsin varmaan litran verran nestettä ja ehkä erikoisena kokemuksena mainitsen, että lammas nuoli mun kinttua! Karhea kieli, pehmeä turkki.
Loppupätkä oli tunkkaamista helppoa kivipolkua pitkin, kunnes saavuimme päätöksentekopisteelle. Joko Zugspitzen huipulle syömään tai alas maansamyyneenä mököttämään. Huipulle tietty! Alkumatka oli varmaan koko reitin hapottavin fyysisesti. Aivan älyttömän jyrkkä rinne täynnä pieniä irtokiviä ja pettäviä askelmia lumisohjossa nousi ehkä satakunta metriä ja sen jälkeen alkoi etukäteen jänskättänyt vuorikiipeilyosuus. Lähdin tuohon Santun taisteluparina.
Olihan se jyrkkä ja ilmava, mutta seinään pultatut vaijerit tekivät tästä paljon mukavamman kuin ennakkoon jännäsin. Epäilemättä huonolla kelillä tuokin tarjoaa haastetta vaativampaan makuun.
Pulssi hakkasi yllättävän korkealla ja syy tähän oli juurikin korkeus ja mahdollisesti olin juonut liian vähän. Ihan reipas nousu kolmeen tonniin on sellaista, johon en ole tottunut.
Nautin makoisan gulassin ja oluen, bretzelin ja kakun palan silmiähellivässä maisemassa lumisten vuortenhuippujen yllä kelpo ravintolassa. Jokainen suullinen oli pala taivasta! Alastulossa oli käytännössä vaihtoehtona vain hiihtohissi. Ihanan kallista! 36,5 euroa per suunta. Vaihtoehtona olisi mennä vaijereita ja sitten persmäkeä pikkukivikko. Tätä ei takapuoli kestä, vaan mieluummin antaa hittiä lompakolle.
Onnistuneen valloituksen jälkeen nautimme olostamme hotellin Spa osastolla ja lilluimme altaalla. Siihen kuului alppityyliin rakennettu suomalainen sauna, jossa on valtavan korkea tila, mutta hukattua potentiaaĺia, kun ikkuna oli sijoitettu metrin verran liian alas, että olisi näkynyt vuoria. Talvella tuosta näkyy vain lunta. Voihan pelkkä valkoinen suorakulmio viehättää jonkun äärioikeistolaisen silmää, mene tiedä.
Toinen päivä. Suuntana Daniel ja Oopspitze! Alkuun kone kävi hieman huuruisesti juostessani läpi laakson, kukkulan juureen. Hiki virtaa, vaikka metsän siimeksessä on alppien raikasta ilmaa nuuhkittavaksi.
Aikamoisen siksakin jälkeen saavumme yhdistetylle ravintola-sikala-navetta yhdistelmälle. Vuoriniityn reunaan on asennettu näköalatasanne, josta on hyvä pitää esimerkiksi villitseviä puheita laakson kansalaisille.
Pullot täyteen vettä ja matkalaista odottaa avara vihreä peltopolku nousee jyrkästi ylöspäin. Hiki valuu kuin raanasta kaatamalla. Raskasta! Saavutamme puurajan reunan melkoisen siksakin päätteeksi. Mikä maisema!
Kiintoisuutta lisää liitovarjoilijat ja isojen droonien taitolennon seuraaminen. Sata parisataa metriä tosi jyrkkää rinnettä ylös ja olemme harjanteella, josta teemme piston Danielille. Joku leidi on aivan satojen metrien vapaan pudotuksen reunalla istumakyykyssä selkä kohti Zugspitzeä! Tekee pahaa katsoa, vaikka leidi on sinänsä hyvin viehättävä silmälle.
Sen jälkeen paluuperät ja pieni ilmava kapuaminen Oopspitzelle. Jos tuonne kiipeää joskus toiste voi tehdä Britneyt eli Oops, I did it again. Kuvassa Max on vähän päälleliimattu maisemaan, vai mitä sanot?
Pari paikallista kaveria sai Santun veren kiehumaan. Arvelivat että olemme Tanskalaisia. Hän opetti heille suomalaisen sanan, perkele. Kaveri tapaili sanaa, ja mä autoin häntä lausumisessa. Lisää vaan runsaasti r-kirjaimia, niin kyllä lähtee.
Reitti oli suunniteltu niin, että laskeutuminen on helpompaa ja loivempaa. Sano tämä tuolle mäelle. Herranjestas, miten jyrkkä rinne täynnä irtokiviä! Tomi ja Santtu painavat tanskakommentin motivoimana nopeasti alas, ilman pannuja vieläpä. Mä ja Max taistelemme sauvojen kanssa omaa rauhallista tahtia. Max menee heittämään vettä ja koska polku muuttu uhkä hieman loivemmaksi hölkkään karkulaiset kiinni. Sen jälkeen tulee hienoin juoksuosuus koko reissussa. Mikä riemu juosta kivaa pikkupolkua postikortissa!
Lounas. Syön knöödeliä, mutta Tomi ja Max ottavat pelimiehen valinnan. Harmaajuustoa! Herranen aika! Maistuu oivalliselta sikalanavettayhdistelmältä! Tomi oli erityisen ilahtunut. Hotellilla huuhdoimme juuston Mymmelmann nimisellä jekuntyylisellä juomalla.
Nautimme illalla oivallisen päivällisen paikallisia herkkuja tarjoilevassa perinnepaikassa. Mulla oli taas jotain knöödeliä vasikkakastikkeessa, joka upposi päivän rehkimisen jälkeen kerrassaan erinomaisesti.
Koko komeuden kruunasi käpyschapsi ja heinäviina, jonka sisältämistä yrteistä en mene takuuseen. Mainio tuote, joka oli paikan omaa tuotantoa.
Ravintola tarjoili puujalan vessassa: Laufen merkkinen pisuaari eli juosten kustu. Asiallista!
Kolmas päivä. Tomi ja Santtu palaavat Suomeen samiksina, Bossin paidoissa. Aamulla Tomi kyselee, nukuinko hyvin? En huonommin kuin aikaisempina öinä. Hänen pointti kyselyyn olikin pikkupirun tekoset, jotka manifestoituvat tyynyni alle sijoitettuna kattotiilen palasena. Palautan huomionosoituksen jollain sopivalla tavalla, sopivaan aikaan hänelle.
Heitämme yläfemmat uuden hotellin parkkiksella. Pääsemme vielä lojumaan aiemman hotellin altaalle. Illalla hölkyttelemme reilun kympin Biebewier nimiseen pikkukylään laakson pohjia pitkin. Sielläkin olisi varmasti upeita maisemia kuljettavaksi. Kolmen järven kierros näytti houkuttelevalta. Voi olla että alunperin viimeiseksi päiväksi suunniteltu Füssenin keikka vaihtuu tähän, koska liikenneyhteydet eivät ole helpot. Nähtäväksi jää, miten äijäin kävi.
Neljäs päivä
Ensimmäinen ookoo yöuni sunnuntain maanantain välisenä yönä.
Garmin (!) Partenkirchen on meidän tapahtumapaikka. Tänne ei ole Polarin tai Suunnon käyttäjillä mitään asiaa? Hurautimme sinne turistibussilla, joka oli ilmainen, kunhan oli pyytänyt kortin hotellilta.
Tasaisen alkutaipaleen jälkeen päivän pääkohde oli Höllentalklam / Hammersbach nousu kääpiöiden tai örkkien valtakunnan läpi, osin tunneleissa, joiden vieressä syöksyy turkoosinväristä vettä mahtavalla voimalla.
Kannattaa ottaa rahaa mukaan vuorille. Muuten olisi jäänyt nauttimatta oiva
omenastruudeli vaniljakastikeella ja muumimamman limu.
Majapaikka olisi vuorikiipeilyyn hieno paikka, joka puolella jyrkät seinämät, mustaa reittiä. Siispä hölkäten rotkoreitti melkein alas ja kivaa juoksua kohti pittoreskia järveä, joka näkyi vuorilta. Sitten tiukka tunkkaus laskettelurinnettä ylös! Ihan törkeän kuumaa. Reippaasti yli 25 astetta lämpöä. Helppo loppupätkä ja tästäkin päivästä jää selkeäati positiivinen lopputulema!
Viides päivä. Füssen reissu onnistui kuin onnistuikin hotelliukon avulla. Suuntana siis linnojen valtakunta.
Tänne pääseminen Ehrwaldista vaatii käytännössä autokuljetusta. Julkisilla kulkuvälineillä päivä menisi pelkkään matkustamiseen ja kenties kovat pyöräilijät saattavat löytää sopivan noin nelikymppisen reitin. Kulkupeliksi kannattaa tällöin valikoida sähköavusteinen menopeli, joka maksoi noin viisikymppisen päivässä.
Reittimme alkoi ylösnousulla ylösnousseen kunniaksi rakennettujen kappeleiden kirjomalla polulla, jota seuraa helppo askeutuminen kirkasvetisen järven rantaan, puhtaan ilman helliessä keuhkoja. Paluumatkalla kävimme uimassa matkan hiet ja pölyt pois tässä ihanassa alppijärvessä.
Parin kilometrin hölkyttelyn jälkeen keuhkot tyhjenivät wow sanaan. Prinsessan linna, Neuschwanstein on vaikuttava näky alhaalta katsottuna ja linnan muurien tasalta. Sisälle ei ollut mitään asiaa, koska mahdoton turistirysä tuo valitettavasti on. Polku kiipeää Marienbrücken kautta aina vain korkeammalle. Mitkä maisemat!
Silmäyksellä näkee prinsessalinnan koko komeudessaan ja eikä tässä vielä kaikki. Silmiä hellii lisäksi Hochenschwangaun linna Alpensee järven viereisellä kukkulalla. Maisema muuttuu hieman kerrallaan, kun kiipeämme aina vain ylemmäksi.
Huikkaamme Servusit armeijan ryhmälle ja muutenkin ihmiset muistavat tervehtiä toisiaan vilinän ulkopuolella.
Polku kuljettaa meidät laskettelukeskuksen huipulle, jonka yläpuolella houkuttelevat seireenien lailla matkamiestä vuoren olkapäät ja kiipeilyä vaativa vuoren pää.
Tuonne oli viritetty vaijerit hankaliin paikkoihin ja joku paikallinen hurja oli kantanut vauvansa rinkassa huipulle. Aikamoista! Tämän jälkeen suorituksemme kuulostaa ehkä vähän lällyltä, mutta oli se mustaa reittiä paikallisen luokituksen mukaan. Brandershofen, olet huiputettu!
Polkujuoksijoita ei reitillä näkynyt ja paikalliset heittivät läppää, kun juoksimme polkua alas ihan semireippaasti. Rohrkopfhytte on uusi rinneravintola ja tarjoili maistuvaa gulassia ja erinomaisen vehnäoluen Rohen Rüs.
Lähtöpäivä. Keskiviikkoaamu.
Erinomainen hotellin henkilö järjesti meidät Garmisch partenkirchen bussiasemalle aamulla. Suosittelen ottamaan majoituksen viimeiseksi yöksi isommalle paikkakunnalle, niin helpompi päästä lentokentälle. Flixbus vei meidät takaisin Muncheniin suoraa tietä alle kahdessa tunnissa. Todella vaivaton ja edullinen tapa liikkua näissä maastoissa.
Summaten. Voi pojat mikä reissu. Ruokavalio oli hieman lihapainotteinen ja kotiinpäästyä kasvikset puhuttelevat. En mä tätä kokemusta
Comments
Post a Comment