Transgrancanaria Classic (126 km, noin 6500 D+) Never again, yeah right

Meidän jengi Gran Canarian katolla

Pilvien seasta löytyvät kuninkaanportaat

Täydellinen auringonlasku

Raapustelin kovan treeniohjelman päälle kaikenlaista joutavaa. Ihan oikea treenejä heikentävä juttu mulle tuntuu olevan kylmä ja pöpperöinen maaston pinta kotisuomessa. Lopputuloksena lantion seudulla inhottava kipu toimii kuin vilkku päällä. Vuorottelee vasemman ja oikean kankun kanssa.

Pohjalle on kertynyt muutama ihan ookoo treeni, muttei lähestulkoon sellaista määrää jota ajattelin. Näinpä skaalaan tavoitteita alaspäin. Rima pysyy paikallaan kun riman alittaa, totesi Juice aikoinaan. Mä tavoittelen maaliin ja jos pystyn hölkkäämään rennosti kuninkaanportaat alas, niin papukaijamerkki heijastettakoon taivaalle!

Jotain kämmiä täytyy aina tehdä valmisteluissa. Tällä kertaa en tajunnut ottaa passia mukaan numerolapun hakureissulle. Kuin ihmeen kaupalla löysin kuvan ajokortistani pilvestä ja toimihenkilö luovutti kisakamat ilman ylimääräistä ketunlenkkiä hotellilla. Bueno!

Kivaa sen sijaan oli treffata Mikko, Marika ja Jari messukeskuksessa. Muutama ajatuksenvaihto ja hetken päästä käväisimme Parque Surissa todistamassa maratonin maaliintuloa, jossa Juho Ylinen nosti Suomen värejä komeasti hopealle!

Kirjoitan tällä kertaa kisaraportin kuin Joulukalenterin luukkuina. Joulukalenterista tutulla tavalla etsin ison kuvan pinnalta sopivia hetkiä, josta haluan kertoa jotain. Hetket eivät ole kaikki pelkkää ruusuilla tanssimista. Hetkien järjestys on kaikkea muuta kuin looginen, jos kohta tarina on kronologinen. Välillä polulle tulee kirjaimellisesti ylämäkiä ja alamäkiä. Poluilla näiden helppous tai vaikeus on juoksijasta kiinni. Jyrkät, kivikkoiset alamäet ovat mulle kauhistus. Etenkin mutaiset, juurakkoiset osuudet pelkän otsalampun valokeilassa yöllä on mun kryptoniittia. Kun jalat ovat jo lähes lopusssa. Ja lamppu, jonka valokeila ei jaksa kilpailla pimeyden kanssa,  jonka patteri on loppumassa niinkuin juoksijan jalat. Ja ilma väreilee tuhansien juoksijoiden nostamasta pölypilvestä.  

Bussimatka. Yritän ottaa nokoset. Saan pidettyä luukkuja kiinni hetken. Seuraava luukku sisältää lähtöespresson Jaakon, Jarin ja Mikon kanssa oikein sopivasta paikasta, olisikohan ollut jonkun sortin kauppahalli. Tilaa on väljästi verrattuna rannan tungokseen. Tämä on hyvä pitää mielessä, vaikka tänne en enää tulekaan. 

Seuraavaan luukkuun on ahdettu piukkaan starttialue ja aikaa on parikymmentä minuuttia H-hetkeen. En kiellä, etteikö me tungettu röyhkeästi porukan sekaan kakkosryhmän keulan lähelle. Porukkaa on niin paljon, että on hankala sitoa kengännauhat ja tunkea sadetakki reppuun. 

Startti. Haikea Fadomusiikki pohjustaa starttipistoolin laukeamista totutusti. Tämä on mun neljäs kerta paikallisella perusmatkalla ja kaaliini ei vain mahdu jälleen kerran todistamani hurja ryntäys Las Palmasin hiekkarannalla. Upottavaa hiekkaa totutusti. Mikko ja Jari lähellä. Näinhän me sovittiin, että iisi startti ja jos jollain löytyy menohaluja, niin jatkaa soolona maaliin missä tahansa vaiheessa karkeloita. Mun tärkein tavoitteeni sillä hetkellä on pitää hiekka kenkien ulkopuolella ettei tule rakkoja. Jos joku viisas lukija tietää hyvät gaiterit eli säärystimet Hoka Torrenteille, niin vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan.

Rantakatu. Navakka, raikas tuuli ja meren tuoksu viilentää kroppaa kivasti ja ihan peruskuntosykkeillä matka etenee mukavasti kohti ensimmäistä mäennyppylää. Tänä vuonnakin monet saavat ottaa mallia espanjalaisilta kannustamisesta. Harmi, että raveryhmän teknobileet oli peruttu. Varmaan kylmän sään vuoksi. 17-19 astetta kelpaa mulle oikein hyvin, vaikka paikalliset vetää toppatakkia päälle.

Tänä vuonna en päässyt todistamaan ihan hurjaa puuskuttamista ensimmäisessä mäessä, mutta kyllä mä vaan pyöritän silmiäni alkuvauhdille. Matka on pitkä ja arvaan, että monet haluavat hyvän paikan jonosta ja uhraavat itsensä prosessissa DNF (Did Not Finish) jumalille. Jos joku viisas tietää esimerkiksi Kreikkalaisen keskeyttämisen Jumalan, niin vinkkaa. Muutkin uskonnot ja uskomusliikkeet huomioidaan.

Tenoya. Ensimmäisen juottopisteen Pepsi-tonkalla on tyhjä luukku. Oikeastaan kaikki on rohmuttu loppuun. Hörppäsen puoli litraa vettä jonottamisen jälkeen. Tilannetietona todettakoon, että matkaan lähti kaikkiaan 753 tyyppiä, joista kymmenen on Suomesta. Meidän jengin sijoitus on häntäpäässä. Joku viisas on sanonut, että ensimmäisen viiden tunnin aikana pitkää kisaa ei voiteta, mutta hävitään hyvin helposti. 

Mutta mitähän kivaa seuraavasta luukusta on tarjolla? Sieltähän löytyy kiikkerien kivien kirjoama joenpohja väliin kovinkin rehevän kasvillisuuden keskeltä matkalla kohti Arucasia. Taktiikkamme toimii hyvin. Sykkeet pysyvät aisoissa ja nilkkojen vääntyminen jää seuraavaan kertaan. Juttua piisaa ja matka taittuu mukavasti. Hyvä me!

Seuraava luukku sijoittuu ensimmäiseen kunnolliseen nousun Teroriin. Tilannekuvassa näkyy jyrkkä mutainen ylämäki. Toisilla on sauvat tiukasti käsissä ja homma on useimmilla hallussa. Toisilla tyhjät kädet viuhtovat sinne tänne konsultin tavoin, tavoittaen taivaita. Tyhjätassujen tossu luistaa ja matka kulkee monesti väärään suuntaan hyvinkin liukkaasti. Juttu ei heillä tunnu luistavan jotain satunnaista jargonia lukuunottamatta. Voisi melkein aistia näiden onnettomien silmistä harmin käärmeen tuijotuksen. 

Seuraavassa luukussa näkyy kun näkökenttää lähestyy ruoskan lailla sivaltava oksa kuin hidastetussa filmissä. Tuntuu kuin kaikki tähdet olisi sytytetty samaan aikaan ja sen jälkeen hetken kaikki on ihan mustaa. Onneksi kuva palautui parissa sekunnissa ennalleen. Mitä siis tapahtui? Kuljin Jarin perässä todella mutaisen kohdan reunalla, kun oksa tarttui hänen hihaansa ja kajahti keskelle vasenta silmääni. Onneksi tämä ei ollut samaa rotua, kuin hetken aikaa sitten käsivarsiani kasvillisuuden seassa raadellut mikälie piikikäs heinänpeijakas. Mikko ei ollut näkemässä tätä tapahtumaa, koska hänen täytyi käydä laskemassa kaapelia. Tämä yksityiskohta kiinnostaa aivan varmasti kaikkia, joten ikuistan sen jälkipolville. Jos tulkkasin oikein, hän oli myös päässyt tutustumaan paikalliseen mudan laatuun lähietäisyydeltä, eli oli pannuttanut tässä samaisessa paikassa. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin otin pari vuotta sitten mutahoidon samaisessa paikassa, että sikäli mulla on varaa aukoa päätäni. 

Seuraavan luukun piristys on se, että Mikko sai meidät kiinni ja loppumatkan kuljemme pääsääntöisesti kimpassa. Saman luukun pohjavärinä on harmaa yltyvä tuuli paikoitellen sateen kanssa, kun reitin yleisilme kipuaa aina vaan ylemmäksi. Kisaa varten aktivoitu pakollinen kylmän kelin varustepaketti oli oikea valinta tuomaristolta.  Paketti sisältää sellaiset vaatteet, että ihmiset eivät jäädy reitin varrelle. 

Varustepussi eli ensimmäinen dropbag odottaa Fontanales-luukun takana. Matkaa on taitettu noin maratonin ja kolmannes kisasta on täten taputeltu. Nousumetrejä (D+) on kertynyt 2500 ja laskuja (D- 1500m). Verrattain rauhallisen alkuvauhdin vuoksi jaloissa ei tunnu lainkaan pahalle, vaikka toki jotain tuntemuksia matkan rasitus toki antaa. Kauhea nälkä ja pelkkä makea alkaa hienoisesti tökkimään. Tarjolla on suolaista keittoa ja leipää, joka on hyvää vaihtelua makealle urheilugeelille. 

Päivä valkeni tauon aikana ja vihdoinkin näkee maisemia ympärillään. Yön aikama loputtoman pitkä juoksijoiden otsalamppujen pimeyttä leikkaava valomato on tosin ajoittain hienon näköinen. Seuraavien reilun yhdeksän kilometrin aikana pääsemme näkemään ja kokemaan ihan näpsäkän nyppylän ylämäen ja erityisesti etureidet pääsevät nauttimaan pitkästä alamäestä, jonka loppuosa on tekninen. Kuvan luukusta kuuluu Mikon kuvailu, kuinka joku nainen kaatui pahannäköisesti kivikkoon. Sauva poikki ja paljon verta. Sydäntäraastavaa kiljumista. No ehkä vähän liioitellen näin. Tilaisuus tuohonkin skenaarioon oli toki tarjolla. 

Saavumme El Hornillon huoltopisteeseen 9:30 aamulla. Makea tökkii ja normaalisti niin raikas Cola-juoma ei hotsita sitten yhtään. Harmi, ettei suolaista ruokaa ole juurikaan tarjolla. Sen sijaan tarjolla on pitkä siirtymä kohti kohti kisan puolivälin krouvia, Artenaraa. 

Kahdeksankymmenen kilometrin sarjan kärkijuoksijat pyyhältävät lentävällä askeleella ohitsemme ylämäessä. Saavutamme El Hornillon solan tukka putkella, ei niinkän vauhdin hurman kuin tuulen viiman saattelemana. En ollutkaan aikaisemmin huomannut vesiputousta järven reunalla. Nättiä! Niin on myös pitkä siksak-polku havumetsässä ja erityisesti korkeuskäyrää seuraileva neulaspolku, jota pystyy hölkkäämään rennosti. Energiatasot alkavat laskea ja kaiken hyvän lisäksi luukusta pulppuaa vahvajalkaisia kasikympin sarjalaisia. Olo on heikko. Eihän tämän näin pitänyt mennä. 

Kauan odotettu Artenara. Luukusta ei paljastu kehoa ja mieltä hellivä keidas vaan haiseva tungos, jossa ihmiset rynnivät sinne tänne. En saa syötyä juuri mitään tai juotua sen paremmin. Tiedän olevani vaikeuksissa. Siirryin juuri vaiheeseen, jossa juoksu hoidetaan pään sisällä, ei niinkään fyysisesti. 

Huollon jälkeen kivutaan majesteettisten maisemien ylängöllä. Kylmä. Nälkä. Askel. Toinen. Monta. Hevoset patsastelevat tänäkin vuonna kisareitin vieressä, ja pohtivat varmaan isoissa päissään, miten voi noin paljon juoksijoilla mahtua päähän vikaa, että tänne vapaaehtoisesti hakeutuvat itseään kiusaamaan ja maksavat moisesta. Hevoset malttavat sentään pysyä hiljaa. Niin on myös meidän normaalisti puliseva kulkue. Hiljaisen hartauden vallitsessa kuljemme kohti Tejedaa. Hemmetti, että mua ällöttää. 

Tejeda-luukusta paljastuu vessanpytyn kansi. Käyn läpi paikan Menua, ja mua puhuttelee edes hieman kanakeitto. Otan mukillisen mukaan ja lähden etsimään toilettia. Löydän fiilistäni mukailevan invavessan, kun kapuan parin kerroksen rappuset ylös ja istahdan valtaistuimelle. Pidän vielä kiinni toivosta, että tavarat pysyvät sisällä. Palaan alakertaan, jossa pojat odottavat mua. Voi sitä Viskarin poikaa, kun sitä saa odottaa aina. Kamat päälle ja menoksi. Kaappaan mukillisen Pepsiä, kun siinä lilluu ihania jääkuutioita. Kuuma. En uskalla siemaista, etten muutu mahdolliseksi lihaisaksi suihkulähteeksi kaiken kansan keskellä. Ehkä puolen kilometrin päässä huomaan pitkän rivin Bajamajoja. Annan mukin Mikolle ja painelen ensimmäiseen koppiin. Näky on tyrmistyttävä. Pönttö on piripintaan täynnä sitä itseään. Valitsen seuraavan vessan ja juttelen muinaisnorjaa todella antaumuksella. Kovaa ja korkealta. Olo helpottuu merkittävästi. Hörpin mukillisen lopun ja matka jatkuu kohti Roque Nubloa. Todella pitkä ja rankka nousu. Ihan hemmetin kylmä tuuli. Mahdoton pukeutua oikein. Minkäs teet. Askel. Toinen. Monta ja aurinko tulee esiin ennen kisan ikonista kivipatsasta. Tuulikaan ei ole ihan niin mahdoton kuin aiemmin. Heitämme Nublolle ylävitoset ja painelemme kohti toista Drop Bag - huoltoa. Hitaalle lyhytkin matka on pitkä, mutta lopulta pääsemme paikalle. En tiedä mihin muut menevät, mutta mä menen vessaan ja huudankohan Thoria. Sen jälkeen syömään. Tarjolla on riisiä ja tonnikalaa, kanan rinta ja kanarian pottuja salsa verden kanssa. Ylimaallisen hyvää! Syön lautasellisen lähes kokonaan ja akkujen latausprosentti vaihtuu kriittisestä tilasta kohtalaiseksi. Ruoan päälle vielä puhtaat vaatteet ja uudet kengät.  Savettin Superclean liina on yksi reissun oivalluksista. Sain putsattua jalat kunnolla, päälle NOK rasvaa, puhtaat sukat ja hei, mä olen taas pelissä mukana. Matkaa maaliin on noin neljä kymppiä. Nyt mennään jätkät! Let's Go! 

Aivan sairaan kylmä. Mitenköhän saisi lämmöt päälle? Kyllä! Juoksemalla. Tästä luukusta paljastuu onnea ja autuutta. Jalat tuntuvat todella hyviltä ja ei ällötä yhtään ja pääsemme todella mukavasti Pico de las Nievesin huipulle täydelliseen valokuvaamisaikaan. Aurinko on juuri painumassa mailleen ja nautimme hetkestä. Muutamat valokuvat. Hymyt. Hyvät fiilikset. Seuraavaksi on tarjolla minulle aina niin haastavat  kuninkaanportaat. Niitä on kuulkaa kiva juosta, kun jaloissa ei tunnu pahalta. Valo hiipuu niin vaatimattomaksi, että kaivan lampun soolona esiin ja jätkät painavat edellä. 

Tästä luukusta paljastuu onnen hetkien rajallisuus. Pohdin syntyjä syviä ja portaiden päätyttyä huomaan, ettei energiaa ollutkaan rajattomasti. Pimeys tai oikeammin rajoitettu valokeila hidastaa menoani merkittävästi. Jaloissa tuntuu ja kiveltä toiselle pomppiminen on saanut vatsan lähettämään sellaisia terveisiä pääkonttoriin, että seuraavalla huoltopisteellä on luvassa kielikylpy. Tiedätte varmaan Tunteen. No minä ainakin, kun saavun Tunte-nimiseen paikkaan. Ei mitään kiinnostavaa syötävää. Koukkaan siis kupillisen Pepsiä ja lähden kävelemään reittiä eteenpäin. Mikko vinkkaa, että tuossa on vessa. Sinne siis. Ja niinhän siinä kävi, että tällä kertaa nojaan pönttöä ja huudan itseään Odinia. Kerron myös sellaisen salaisuuden Savett Superclean - liinoista, että ne eivät ole ihan miellyttävimmät alakerran puhdistamiseen, jos olet sattunut saamaan ihoa rikki. Ja mähän olin sattunut ja sehän kirvoitti myös aikamoisen möykän vessaan. Jännä juttu, ettei vessassa ollut ketään muita paikalla tai ainakin pysyttäytyivät piilossa, kun mä pidin omia henkilökohtaisia uhrimenoja. Asiallisesti ajatellen nämä toilettiasiat ovat ratkaisevan tärkeitä, ja siksi mua sanotaanko vaikka että harmittaa, ettei niiden sijaintia viitsitä kertoa juoksijoille selkeästi. Jos oikein saisi toivoa, niin ne sijaitsisivat ennen syömistä. Tyhjennyksen jälkeen täydennys on miellyttävämpi järjestys. Vielä miellyttävämpää on päästä maaliin, joten tossua toisen eteen ja mukillinen Pepsiä matkapojaksi. Vamos!

Tästä luukusta paljastuu voimaton olo ja hidas kapuaminen pitkää helppoa tietä pitkin. Jari viittaa vuoren huipun suuntaan, jonka päällä on valonlähde ja aprikoi, että menemmekö me tuon linkkitornin päälle ja Mikko toteaa, että se taitaa kuule olla joku tähti tai joku polkujuoksija on opetellut lentämään. Täällä kannattaa siis väsyneenäkin varoa reitin reunaa, sillä tuosta saisi todella ilmavan lähdön tuonpuoleiseen. Varmaankin satoja metrejä vapaata pudotusta. Meille muille reitti kiertää vuoren ja loputtoman pitkä alamäki kohti Ayagauresin huoltoa saa alkaa. Monta kivuliasta askelmaa ja nyt ei millään halua enää kaatua, joten säälittävää töpöttelyä meidän meno on. Kuuntelemme jopa paikallista levyraatia muutaman biisin verran, kun ranskatar käyttää kännykkää Ghettoblasterina, kunnes rupeaa olemaan niin unettavaa balladia tarjolla, että sanon Jarille, että mennään ohi tuosta. En halua nukahtaa tähän mäkeen. 

Toiseksi viimeisestä luukusta paljastuu herkullinen Pollo Paella ateria. Anekdoottina, kun tilasin sitä lausuttuna suurinpiirtein "Pollo Paejja", niin kaveri kelasi hetken ja sanoi, että tämä on "Pojjo Paejjaa". Näin tällä reissulla oppii muitakin kuin Norjan jylhää kieltä. Syön pari kanankoipea ja lautasellisen Paellaa. Aivan älyttömän tärkeä ateria tämäkin. Lähdin ramppaaamaan viimeistä 14 kilometrin hiekkatien pätkää hissuksiin ja heitän parille Suomalaiselle juoksijalle sanalliset yläfemmat. Ihmettelen, että mitäköhän varten joku seisoo sellainen täysin heijastava takki päällään tien reunassa. Kun pääsin lähemmäksi se paljastui liikennemerkiksi. Tajunnan taso on siis hieman alentunut, mutta onneksi jalka nousee, eikä ällötä. Joten nyt kohti joen pohjaa ja viimeistä koettelemusta reitillä. Reittiä on taatusti muokattu takavuosien vehreistä osuuksista. 

Viimeinen luukku aukeaa hämmentävän nopeasti, kun joku sankari painaa kuivuneen joenpohjan kivikon poikki ihan älytöntä vauhtia läpi hienolla tekniikalla. Sitä en ymmärrä, miten hän ei ole käyttänyt teknistä taituruuttaaan vähän maltillisemmin annosteltuna, niin olisi ollut heittämällä viisi tuntia aiemmin maalissa. Näyttävä valinta toki ja siitä ikuiset propsit hänelle. Mutta hei, ei mekään olla mitään etanoita, vaan painamme kivikko-osuudet läpi melkein liehuvin viirein. Jari muisti pelata jalkapalloa päänkokoisella kivellä, mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Läheltä piti - tilaisuus tarjoutui myös melkein lopussa, kun reitillä lojui pari kaktuksen lehteä piikit ylöspäin sojoittaen.  Vain kaikkein kovimmat pystyy taivaltamaan kaktuksen piikit jalkapohjassa kymmeniä kilometrejä - terkkuja vaan hurjalle polkujuoksijalle, Raution Antille, joka tällaisen ihmeteon teki takavuosina. Mutta eikö teistäkin tunnu siltä, että pakko tästä on päästä maaliin, joten nyt ei enää kierrellä ja kaarrella. Kilometrikyltit olivat tällä kertaa hyvin paikoillaan. Viisi kilometriä. Kolme. Sen jälkeen aukeaa tasainen tie ja nyt mennään eikä meinata. Kaksi. Juoksijoita tulee selkiä edellä vastaan useita. Viimeinen kilometri. Jari meinaa pannuttaa, mutta saa onneksi korjattua. Maalin möykkä kuuluu ja vastaanottokomitea (Marika, Timo ja Tiina-Kaisa) toivottavat meidät tervetulleeksi maaliin, jonka edeltävän maalisuoran kuljemme suorassa rivissä! Se on siinä! Kaulaan muovinen mitali (!) ja North Facen vedenpitävä kuoritakki (!!) ja käteen olut ja toiseen pitsaa (!!!) ja vieläpä yhden tähden jallusta hömpsyt, niin eiköhän tässä ole tärkeimmät. No ei aivan. Kiitos erityisesti Jari ja Mikko. Me tehtiin tämä ja onnittelut ennätysajoistanne tällä niin ihanankauhealla reitillä! Finish Strong! Neveragain.