Onneksi tämä elämysleiri on ollut buukattuna kalenterissa, joten jos vaan kelit ovat kohdillaan, niin Tromssassa on hienot maisemat. Sukelletaan siis katsomaan mitä näimme ja miten meni - noi niinku omasta mielestä.
Torstaina saavuimme alkuillasta pelipaikalle. Lievää draamaa ja ensimmäistä kertaa jätin kirjan koneen penkin taskuun lähtötohinassa. Onneksi Tomi bongasi sen ja ei tullut setvittävää kirjaston kanssa.
Kylmä. Heti sai laittaa fleecehupparin tositoimiin. Hyytävä tuuli ja reilusti alle kymmenen astetta lämmintä. Suzuki katumaasturissa oli yksi hieno ominaisuus, nimittäin perseenlämmitin myös takapenkillä.
Radiosta pauhasi jumputusta. Musiikki vastasi hienosti kanavan nimeä TROMSHIT. Lentokentältä oli ehkä vartin matka majoitukseen Tromsa Camping.
Pikainen varusteiden vaihto ja iltalenkki Sherpaportaisiin, jossa askelmia on ihan riittoisasti. Siellä paikallinen urheiluseura lakaisi portaita puhtaiksi. Täytyy se muistaa sanoa, että koko reissun aikana ei luonnossa ollut roskia käytännössä yhtään. Muutama nuuskapussi oli jäänyt maastoon, mutta tässä iso käsi Norjalaisille. Hienoon luontoon ei saa kylvää roskia, se kun menisi kaikkien kaaliin.
Sherpaportaiden jälkeen ihastelimme hienoa ilta-aurinkoa Tromssan yllä. Näkyvyys oli erinomainen, niinkuin käytännössä koko reissun ajan.
Valkkasimmme laskeutumiseen ihan pikkasen jyrkän polun, mutta pääsimme ilman draamaa ja sen jälkeen vatsa sanoi, että mitä pää nyt oikein meinaa. Ruokaa suuhun ja vähän äkkiä. Illallispaikaksi valikoitui COUS, jossa mättö teki hyvin kauppansa. Valkkasin summanmutikassa oikean mättöjen mättöpitsan ja olihan se todella hyvää, mutta vastapainona aivan pinkeä pakki teki yöstä levottoman.
Ensimmäinen yö meidän "Explorer Hyttessä" oli muutenkin hyvin rauhaton. Suurin syy oli ilmastointilaite helvetistä. Rakkine humisi menemään tukka putkella pari minuuttia, oli viisi sekuntia hiljaa ja sama ralli jatkui läpi koko yön. Toiseksi yöksi sai rakkineen säädettyä hiljaiseksi. Toinen häiriö oli aurinko, joka alkoikin sitten valaisemaan jo viiden aikaan aamulla. Tämä on hyvä startti retken pääpäivään noin kolmenkymmenen kilometrin ja kolmen tuhannen nousumetrin iloittelulle, matkalle Hamperokken-vuorelle ja takaisin.
Majoituksessa oli erinomainen aamupala, 125 nok hintaan sai syötyä oikeammin mainion brunssin ja sen jälkeen ajoimme noin puolituntisen Hamperokkenille lähtevän polun parkkipaikalle. Sitten vaan reilu tonni ylös ja alas. Ei kuulosta kauhean pahalta.
Nousun aikana oli ihan mahdoton löytää sopiva vaatetus. Ihan hirvittävä hiki tai sitten nopeasti jäätävä tuuli, ehkä 8 asteen lämpötilassa, joka putosi kipuamisen edetessä niin, että huipulla maa oli paikoin jäässä. Meillä oli ihan hyvä hönkä päällä, mutta kamojen välppääminen ja kuvaukset teki etenemisestä tempoilevaa. Tasaista ja iisiä vauhtia pitänyt norjalaisnainen ei paljoa meidän koheltamista hitaammin kiivennyt vuoren päälle. Olimme ensimmäisellä huipulla ja seuraavaksi edessä olisi Hamperokkenin harjanne.
Täystyrmäys! Aivan liian ilmava paikka ja kapea polku mäjäytti turhat luulot pois tasamaan tallaajilta. Tomi the boulderoija tietysti olisi tuosta pystynyt menemään iloisesti vihellellen yli, mutta kun polku ei helpottunut sadan metrin päästäkään, joten abortti. Turvallisuus ensin.
Vähän vaisu porukka ramppasi alaspäin. Erityisesti kun ylös käveli norjalaispariskunta teepaidassa ja farkuissa ja tottakai olivat menossa Hamperokkenille. Tuon nerokkaan kysymyksen taisi Max esittää heille, että minne olette menossa. Tuota polkua pitkin kun ei mihinkään muuallekaan pääse. Kysyin tämän tapaamisen jälkeen Maxilta, että kävitkö aamulla pissalla ja kehotin tarkastamaan, onko kaikki tavarat tallella alapäässä, sillä kyllähän tuo paluuperä on niin munaton suoritus, että meinasi vähän harmittaa.
Onneksi upeat maisemat pyyhkivät akuutin harmituksen pois ja palasimme takaisin autolle, josta Tomi puolikuntoisena ajoi mökille ja Maxin ja Santun kanssa lähdimme tamppaamaan kohti mökkiä polkua pitkin.
Ensimmäisenä etappina oli iso vesiputous tasaisen laakson toisella puolella, jonka takana näkyi Tromssastinden-vuori, jonka huippu piilotteli pilven sisällä.
Kuuma! Yli kymmenen astetta lämmintä, tuuletonta ja mulla jalassa hiihtohousut ja päällä kuoritakki. Hiki valuu. Onneksi pääsimme viilentämäään varpaita tunturijoen ylityksessä, jossa sai ottaa ihan kengät pois jalasta.
Tuo muutaman kilometrin pätkä vesiputoukselle oli hirveää sähläämistä varusteiden kanssa ja mulla mukana puolitoista litraa vähän muovilta maistuvaa vettä mökiltä asti rontattuna. Oppia ikä kaikki. Toisaalta tuolla täytyy olla varustautunut kaikkeen, niin kamaa kertyy paljon mukaan.
Tällä reitillä vettä on hyvin tarjolla ja se on laadustaan kerrassaan erinomaista.
Tuo vesiputous on suurin näkemäni, majesteettinen näky. Seurasimme joen vartta todella jyrkän nousun ylös järviylängölle ja seuraava etappi "Stindepindenille" oli erittäin huonosti merkitty.
Teimme pienen pummin, kun GPS alkoi heittämään häränpyllyä. Ehkä pari-kolmesataa metriä teimme paluuperän erittäin epämääräisessä rinteessä. Hirvittävän jyrkkä, sammaleinen rinne oli luonteeltaan sellainen, että tarjolla olisi muutaman sadan metrin pyöriminen laakson pohjalle kaaduttaessa.
Löysimme onneksi takaisin reitille ja sen jälkeen sammalrinne vaihtui rakkakivikoksi, jos kohta jyrkkyys oli edelleen ihan älytön.
Loputtoman tuntuisen kipuamisen jälkeen olimme pilven sisällä ja lopulta pääsimme stindepindenin päälle ehjin nahoin. Santulla oli suolavajausta ja onneksi suolatabletti taittoi pahimmat kramppailut.
Tuon reilun tonnin ramppaamisen jälkeen hölkkäsimme hiljaksiin rakkakivikossa vuoren päällä, kunnes rinne lähti putoamaan alaspäin selvästi loivemmassa kulmassa.
Hölkkäsin rennosti keppien kanssa kiveltä toiselle ja Max kehui jalkojen ketteryyttä ja ei tarvitse olla dosentti ymmärtääkseen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vedin oikein kunnon pannut rakkakivikkoon ja kolautin polveni melko voimakkaasti kiveen, mutta ainekset olivat paljon pahempaan. Sain otettua iskun vastaan pehmeästi kämmenillä niinkuin lentopallossa tehdään tiikeri. Sauva napsahti poikki ja laitoin tässä kohtaa molemmat sauvat pois häiritsemästä tekemistä, niinkuin jatkossa täytyy tehdä automaationa.
Jotenkin en ole sinut juoksureppuni/liivini kanssa ja mun täytyy miettiä, miten saan sauvat fiksusti pois käsistä. Ehkä ostan sauvaviinin, johon sauvat voi kätevästi sujauttaa.
Polvi kesti ihan hyvin loppumatkan, eli reilun kymmenen kilometriä ja maisemat hellivät sielua. Tuolla yhteensä noin kahdenkymmenen kilometrin matkalta parkkipaikalta mökille mulla kului vettä ehkä pari litraa yhteensä ja join purosta tankkauksen yhteydestä niistä varmaan puolitoista litraa. Raahasin siis täysin turhaan vettä, mutta kun ei reitistä tiedä, niin liikaa ei parane optimoida.
Illastimme Bistro Bardusissa ja tykkäsin kovasti Sianniskasta ja kollegoiden lautaset tyhjentyivät myös tyytyväisen puheensorinan saattelemana ja kyllähän ilta meni ainakin mulla viihteen puolelle.
Seuraavaksi päiväksi olimme suunnitellut iisiä päivämatkaa Blåvattnetille, mutta se muuttui hovissa Stora Blåmannenille kiipeämiseksi. Melkein samanlasia reittejä varmaan. Tonnin nousu ja lasku kahdeksaan kilometriin kuulosti vähän hapokkaalta, mutta tehtävissäolevalta.
Harmi, että Santtu on saanut lenssun ja häneltä jää Blåmannen ja tuleva illallinen väliin.
Puin tätä kiipeämistä varten WAA Ultracarrier paidan, jonka taskuun sulloin sadetakin, kolme geeliä, pääsiäismunan energiaksi, EA-kamat, hanskat, vessapaperin ja puhelimen. Jalkaan kevyet tuultapitävät housut ja varusteet menivät ihan nappiin.
Nousimme ripeään tahtiin ensimmäisen kuusisataa metriä erinomaisesti merkittyä polkua, mutta polku muuttui ihan kunnon kiipeilyksi meikäläisen mittapuulla.
Rouheat kokkapuheet vaihtuivat hiljaisuuteen, kun nousimme kohti huippua. Siinä oli pari sellaista kohtaa, että ajattelin, ettei helkkari soikoon tuolta pääse turvallisesti alas.
Lopulta seinä nousi kirjaimellisesti vastaan noin viiden-kymmenen metrin seinään, josta ajattelin, etten mitenkään uskalla lähteä ylös, kun en alas tuolta pääse hengissä.
Vaihtoehtoinen reitti, jota Tomi tutki oli kukaties vielä hullumpi. Hän selitti, että tää on ihan helppo. Nostat vaan jalan ton släbille tai bäbille ja et sä saa pidettyä mistään kiinni, muttei se haittaa. Alas pääsee tosi helposti. Tuon alla on ilmaa ehkä viisikymmentä metriä, eli ei mitään syytä huoleen.
Harmittaa. Toisen kerran DNF.
Jään Maxin kanssa odottamaan, kun Tomi tekee piston huipulle noin kymmenessä minuutissa. Syön Mignon-munaa kyy otsassa ja pelko persiissä ajattelen laskeutumista.
Tomi on vakuutellut, että laskeutuminen on paljon helpompaa ja mitä ihmettä, niinhän se onkin. Vaikeat paikat ovat ihan pala kakkua alaspäin mennessä. Tämä tietty jättää hampaankoloon mukavasti tavaraa. Niinhän sitä sanotaan, että DNF opettaa. Läksynä tässä on siedättää itseään ilmavammille paikoille ja joku boulderointiperuskurssi voisi olla ihan kova juttu jatkoa ajatellen.
Paluumatkalla koukataan ihan mahdoton mättö grillattuja lihoja boksillinen kivasta paikallisesta kylästä. Kun jaamme annoksen, jää nälkää vielä illalliselle kolmen tunnin päästä Fiskekompaniet - nimisessä ravintolassa.
Meitä odottaa oikein kunnon dekadentti merenelävienmättöbakkanaali. Jaan Maxin kanssa äyriäislautasen, jossa on hervottomasti kaikenlaista hyvää. Tomikin vaikutti ihan tyytyväiseltä omaan neljän lajin illalliseensa. Mättäminen kesti varmasti yli kaksi tuntia ja minulta ainakin vahva suositus.
Tromssa oli kiva paikka ja hyvin mahdollisesti käyn siellä uudestaan. Treeniä nuo älyttömän jyrkät ja erityisesti päätä täytyy treenata ilmaviin paikkoihin. Ehkäpä seuraavan kerran pääsen poikien kanssa treenileirille kevään 23 Transgrancanaria-kisan yhteydessä.
Mainio juttu!
ReplyDelete