Espoo Rantamaraton 2022 (17.9.2022)

Espoon Rantamaraton - pitkästä aikaa pidempi matka asfaltilla

Torstaina duunipaikan fudisturnauksesta jalat hellänä nivusten lähellä, sisentäjien puolella, kun en vaan ole ollut kentällä vuosiin. Alaselkä oli aamulla ihan juntturassa vasemmalta puolelta. Maratonvauhtisia harjoituksia, vaikkapa puolimaran pituisena tälle vuodelle tasan nolla. Korona-aika on ollut kaikessa tekemisessä säälimätön ja siksipä tavoitteet päivän kisalle olivat lähinnä hyvä pitkä lenkki, ehkä neljän tunnin alitus. 

Erinomaisten yöunien jälkeen aamulla oli kuitenkin nuutunut olo ja aamukahvin ja kauppareissun jälkeen makoilin sängyssä ja kuuntelin podcastista hömppää jakson loppuun. Lompsin alakertaan ja pannahinen, olin vetkutellut ehkä tarpeettoman kauan. Pikaisesti kamat päälle ja pyörän haku tallista. Missä kypärä? Ai niin, ne geelit. Tällaista säätämistä ja sitten pyörän selkään jo selkeästi kiiren tuntua pukkasi pyöräilyyn. Kerkeän kyllä. Tosi tyhjäksi vajunut takarengas tarjosi lisävastusta ja kun olin ohittanut Villa Elfvikin, tajusin, että nyt tulee kyllä tosi kiire. Alan pyörittämään fillarin kampia ihan kunnolla ja ajattelen, että eihän tämä nyt mikään Triathlon ole, että täytyy pökkelöillä jaloilla lähteä juoksemaan. Mutta kello käy. Tajuan, että nyt täytyy polkea oikeasti kovaa, että pääsen starttiin ja painan pari viimeistä kilometriä täysiä ja pääsen lähtösuoralle juuri ennen lähtökarsinoita kaksi minuuttia ennen starttia. 

Sullon fillarikamat reppuun, kahmaisen kolme geeliä mukaan, kytken lukolla kypärän fillariin kiinni ja juoksen karsinaan, kun aikaa starttiin on neljäkymmentä sekuntia. Alun vessakäynti saa nyt jäädä ja kaivan toisen langattoman kuulokkeen korvaan ja säädän musiikkilistan antamaan buustia matkalle ja startti tapahtuu. Ja olen ihan  porukan hännillä.

Psyykkaan itseäni. Tämä on ehkä viidestoista maraton-juoksuni, eli nyt ei Jouni höntyillä. Enkä höntyillyt, vaan pidin rentoa vauhtia yllä ja ohittelin porukkaa hallitusti. Saavutan isomman porukan ehkä noin vitosen kohdalla ja arvaan sen olevan 4:00 ryhmän. Juoksen rennosti omalla askeleella ja irtaudun porukasta ja näen selkiä edessäpäin ja suuntaan rennosti kohti niitä. Oliskohan ollut 14 kilometrin kohta, kun saavuin isompaan ryhmään ja hitaasti hivuttauduttuani varmistun, että tämä on 3:45 ryhmä. Tässä sitten lekuttelen maaliin asti, kun edellisestä Maraton-juoksusta on niin valtavasti aikaa.

Keli on ihan täydellinen juoksuun. Ihan turhaan mulla on irtohihat käsissä, mutta säätiedotus on arponut, että vettä tulee mahdollisesti reippaastikin juoksun aikana, joten mielelläni kannan niitä. Puolimaraton täyttyy ja pian käymme 24 kilometrin kääntöpaikalla Lauttasaaren lähellä ja homma etenee ilman yllätyksiä. Juttelen mukavan kaverin kanssa, mutten tajunnut kysyä hänen nimeään. Karhunkierroksen 80 kiinnosteli häntä ja yritin antaa jotain vinkkejä omista juoksuista hänelle, erityisesti siitä, että henkinen kuormitus täytyy laskea mukaan kokonaiskuormaan harjoittelussa, tai ei hyvä heilu. Tämä on pakollinen huomioitava asia kaltaiselleni paperi/toimistotiikerille.

Ehkä noin 28 kilometrin kohdalla tulee alamäki ja rullaan rennosti koko porukan ohi. En tajunnut kiittää viehättävää leidiä, joka veti ryhmää, kun en tajunnut, että nyt lähdetään irti ryhmästä. Etenen leppoisasti lörpötellen, mutta vauhtia tasaisesti kiihdyttäen mukavan kaverin kanssa, kunnes hän kertoo vauhdin kiihtyneen vähän turhan hapokkaaksi. Moikat ja kiihdytän vielä hieman vauhtia, kun maltillisen alkuvauhdin jälkeen tossu tuntuu olevan syönnillään ja kivut alaselässä ja jaloissa eivät haittaa. 

Juoksen rennon letkeästi ja maisemat vaihtuvat. Aurinko alkaa paistamaan ja lämpö nousee. Pian saavutan pisteen, josta on enää neljä kilometriä matkaa maaliin, eli sen Larun lähellä olevan kääntöpaikan. Sitten vaan monoa toisen eteen ja vähän ennen entistä Nokia Housea kaveri kehottaa siirtymään oikeaan laitaan, kun puolimaratonin kärki sujahtaa kohta ohi. 

Neljä kaveria puolikkaalla painaa ohi nätillä askeleella loppumatkalla, mutta muuten mä ohitan porukkaa. Eihän tämä enää hyvältä tunnu, mutta ei tarvitsekaan, kun on kilometri matkaa maaliin. Kirraan vielä vähän ja kaikki tuntuu olevan ihan kunnossa, kunnes pääsen stadionille. Vatsa alkaa kääntyä ympäri. Juoksen ja kyökin tyhjää, kun mitään ei tule ulos. Maaliviiva häämöttää. Sen yli ja kyökkimään puoleksi minuutiksi tyhjää. Ei tule mitään ulos ja mitalia kouraan. Promokamat kantoon ja huomaan, että hitokseen kipeä on alaselkä ja persaus. Köpöttelen fillarille ja kaikki kamat ovat talllella. Pyöräily kotiin ja myöhästyneisiin "Venetsialaisiin". 

Ai niin, myös mä ihmettelin, että mikä ihmeen läikkä mulla on paidassa. Suihkun jälkeen paljastui, että se on pieni reikä ihossa. Oliskohan mua ampunut Espoon viidenneksi kovin jengi. Ehkäpä se kuitenkin oli joku ötökkä, joka kävi haukkaamassa mua. Onneksi ei vielä ole tulehtunut paikat. Mutta jumankekka, että muutama tunti kisan jälkeen alaselkä on niin juntturassa, että kävely on ihan köpöttelyä, niinkuin olisi hassut housussa. Toivottavasti tämä laukeaa päivässä parissa.

Olen tosi tyytyväinen tähän suoritukseen. Pitkästä aikaa Maraton ja ilman lajinomaista harjoittelua pidän tätä todellakin onnistuneena! Seuraavaksi sitten TransGranCanaria 2023 Helmikuun loppupuolella. Ehkäpä ennen sitä jotain lappujuoksua. Höntsää ihan varmasti. Ja toivottavasti JÄRKEVÄÄ HARJOITTELUA!