 |
| Kipeä - ei starttia |
Kevään treenit eivät todellakaan menneet Strömsöön hiphei-meiningillä. Kanarian jälkeen muutama parempi lenkki ja yksi maraton-mittainen iloittelu, mutta lonkan seudulle pesiytynyt kipu on haitannut tekemistä luokkaa paljon.
Kaikesta tästä huolimatta odotin varovaisen innostuneesti Salzburgin matkaa, jossa pääsisi tamppaamaan reilun satasen ja viisitonnia verttiä alppimaisemissa. Uskoin, että hoidan matkan ihan kunnialla maaliin vanhoilla pohjilla.
Edeltävällä viikolla käväisin perheen kanssa Pariisissa kivan pitkän viikonlopun verran. Tuliaiset olivat kaikkea muuta kuin kivat. Käppäilin toimistolle maanantaina, kun olo oli ihan normaali aamulla, mutta kahden aikaan alkoi tuntua jotenkin kummalliselta, joten raahustin kotikonttorille. Mittari kainaloon ja 37,4. Sitten tunti tunnilta kuumetta kertyi kymmenysasteen tai pari lisää. Suurin lukema, minkä kellotin oli jo ihan kunnioitettava hirmuisen päänsäryn, ällöttävän olon ryydittämänä. Sitä paljon Mozart!
 |
| Kisa olikin sitten tässä |
Kummallinen yksityiskohta tässä on. Rouvalla todettiin koronapositiivinen, vaikka hänellä oireet ovat olleet paljon maltillisemmat kuin mulla. Mä kävin tiistaina ja torstaina testissä, ja negatiivinen! Tämä tarkoittanee sitä, että hän saa haettua matkavakuutuksesta lennoista rahat takaisin, mutta mä pelkään, että jään nuolemaan näppejäni. Aika näyttää, miten tuo homma menee.
Kisat olivat tämän vuoden osalta paketissa ja tarvitsemani tämä viiden pisteen kisa jäi saamatta, joten en voi hakea ensi vuonna UTMB:lle, vaan se unelma siirtyi vuodella eteenpäin. Ota nyt tosi iisisti pari-kolme viikkoa ja sitten hissukseen takaisin ihan treenien pariin. Nyt ei tuo lantion seutu ole vaivannut, kun en ole juossut pitkään aikaan.
Tämä vuosi on todellakin opettanut arvostamaan onnistuneita maaliinpääsyjä kisoissa. Mikään ei ole itsestäänselvää. Lopetan kirjoitukseni Chumbawamban hienoon pohdintaan: I get knocked down, but I get up again, you're never gonna keep me down!
Comments
Post a Comment