 |
| Kesäisen kauniin aurinkoista, mutta ah niin tuulista (ja kulisseissa mutaista) |
Valmistautumiseni kisaan on ollut mäkipainotteista ja rennonreipasta juoksua täytyy hakea edelliseltä vuodelta. Lumisohjossa ja jäällä tasapainottelu, vaikka kuinka nastakengillä, on tehnyt juoksustani junnaavaa. Vauhti kateissa ja paikat hellänä. Hermotus jotenkin poissa kohdiltaan tai jumi vie kaiken rentouden ja taloudellisuuden tekemisestä. Näistä lähtökohdista lähden vuoden avauskisaan. Mikä voisi mennä pieleen?
Ouran mielestä Vierivä kivi ei sammaloidu ja "mitäs jos purkaisit hieman energiaa, jotta pysyt terässä? No mikäs se siinä.
Tarkoitukseni oli moikata muut suomalaiset sankarit bussien kokoontumisessa. Eihän siitä tullut mitään, kun olin paikalla niin lähellä matkan alkamisen h-hetkeä. Onneksi pelipaikalla yhytin monta suomalaista kohtalotoveria ja juttelimme niitänäitä alkutunnelmissa. Erityisen mielenkiintoinen kohtaaminen oli Vesan kanssa, jonka kanssa syksyllä on yhteistä polkua taivallettavana Aostan laaksossa. Siitä tuonnempana lisää ja ehkä pikkuhiljaa jo itse asiaan.
Lähtökarsinan alkupää oli täytetty oikein hyvin. Yritin leikata aidan raosta porukan keskivaiheille, mutta paikallinen henkilökuntaan kuulunut mies ei sanonut ei, vaan pyöritti sormeaan siten, että ymmärsin hakeutua porukan hännille. Melkein näin teinkin. Ehkä vähän livahdin edemmäs lössiä, mutta ei kerrota kenellekään tätä.
Startti kisan 20. syntymäpäivän kunniaksi alkoi 821 juoksijan kirmatessa kuin varsat kevätlaitumelle niinkuin aina. Tällä kertaa ei taustalla räiskynyt ilotulitus, mutta sydäntäsärkevää kansanmusiikkia veivasi juhlakansa. Lähdin liikkeelle rennosti 5:4x kilometrivauhtia ja tunnustelin, miltä paikat tuntuvat, kun en ollut juossut viikkoon kertaakaan. Tönkköä tekemistä epäilemättä, mutta eteenpäin ja ylös matkamme alkuosuus johdattaa. Kisajärjestäjiltä oli tullut varoitus hankalasta kelistä saaren ylängöllä, erityisesti tuuli olisi hyvin navakkaa.
Päälläni mulla oli shortsit, t-paita, irtohihat, pääpanta ja buffi ja jalassa pitkät OS1ST kompressiosukat ja Hokan Torrentit. Totesin Antille edellisenä päivänä, että emmäjaksa droppariin mitään vaihtokenkiä laittaa. Ehkä tämä ei ollut elämäni fiksuin päätös. Eipä tiennyt Jouni, mitä tuleva matka toisi tullessaan.
Alkupätkä 18 kilometriä Arucasiin meni rennosti lähinnä koirien haukkumista ja lehmänpaskaa haistellen summattuna. Huollon jälkeen olikin edessä mielenkiintoisempaa. Teror, täältä tullaan. Mutapainin ystävät olisivat hihkuneet jyrkästä kuramäestä, mutta pienellä otannalla porukka näytti kärsivän hätää. Mä olen tunkannut jätemäessä sauvojen kanssa lumisohjossa jo melko paljon tänä vuonna ja eniten tuskailin hirmuista jonottamista. Eräässäkin paikassa kaikki tekeminen tuntui loppuvan, niin otin hulluimman kohdan ja leveässä hämähäkkiasennossa annoin forzaa pk-sykkeillä ja säkenöin voimaa. Ei mua nyt sentään alkumatkassa ylämäessä lannisteta. Mutta olisikohan lankeemus taas käymässä ylpeyden edellä ihan kirjaimellisesti. Kyllä sen täytyi olla tällä välillä, kun odottelin varmaan puoli minuuttia, kun joku paikallinen arpoi jyrkän muta-alamäen harjalla. Kyllästyin ja menin kokeilemaan vähän, miten homma luonaa multa. Vipsistä. Mutabeauty - pikahoito (slide-in?) kymmenen metrin liukumisen aikana mahallaan ja selällään. Onneksi ei mitään pintanaarmuja suurempaa tapahtunut tuossa. No sitten pystyin painamaan rennommin pitkän mutaisen loppumäen, kun olin yltäpäältä mudassa.
Yön tunteina saavutin ensimmäisen maratonin Fontanalesin huoltopisteellä. Juhlistin hetkeä urheilujuomalla, jonka luulin olevan vettä. Lyhyen stopin jälkeen kaikki on edelleen hyvin. Yöllä satoi kyllä, mutta meno oli sen verran joutuisaa, että en laittanut edes sadetakkia päälle ennenkuin tässä uudessa reitin pätkässä kohti Hornilloa. Se olikin juuri oikea paikka laittaa takkia päälle, tuuli nimittäin yltyi vaikka sade ehkä mieluummin väheni. No ookoo, kyllähän tuo goretex - takki toi vähän rajoilla olevaan viileyteen käännöksen selkeästi lämpimämpää kohti. Yöllä ainoastaan huollon pysähdysten jälkeen oli enemmän tai vähemmän näpit jäässä ohuissa merinohanskoissa. Päivä alkoi valjeta tuolla välillä. Fontanalesista El Hornilloon tullaan muuten ihan reippaasti alamäkeä ja kyllähän nuo ovat hyvin petollisia, joten mun taidoilla täytyi himmata alamäkien rallattelua.
Tuon mutkan jälkeen reitti tavoitti "vanhan kunnon" sillan, jossa aikaisemmin oli huoltopaikka aikamoisessa tuulitunnelissa. Läpsyttelin sillan yli ihan reipasta siksakkinousua upeassa vanhassa mäntymetsässä kohti reissun puolivälin pistettä Artenaraa. Sumua ja sadetta ynnä tuultahan tuolla kyllä pääsi kokemaan, mutta ei mieleen jäänyt mitään erikoisempia.
Sen sijaan saapuminen Artenaran huoltoon oli ällistyttävä. Porukkaa oli käpertyneenä avaruushuopiin ja hypotermiassa värisivät keskeyttäen kisan. Kontrasti on suomalaiseen ällistyttävä. Mulla oli repussa merinopaita ja sadehousut ja paksummat hanskat ja parit buffit odottamassa, jos reitillä tulee oikeasti kylmä. Kyllähän kahvi maistui hyvältä huollossa ja vessatauko oli hyvin tervetullut. Siellä joku paikallinen mölisi itsekseen jotain ihme mantraa. No mä sanoin hänelle moi, kun lähdin kohti seuraavaa seikkailua kohti Tejedaa.
Viimeistään tällä välillä alamäet alkoivat vaatia tulliaan ja vauhti hidastui merkittävästi. Tämä johtui reisien tai pohkeiden loppumisen sijaan siitä, että joka paikkaan tunkeutunut muta teki sukista koppurat ja imivät NOK-rasvalla vuoratuista jalkapohjista kosteuden pois. Kengän nauhat betonoitui kiinni mudasta ja niiden kiristäminen oli käytännössä turhaa yrittämistä. Tiesin kyllä, mitä tästä yhtälöstä seuraa. Tuskaa. Kisa alkoi siis todenteolla vasta tästä. Alkusoittona alkoi aaltoilemaan hirmu kuumotus varpaiden ja päkiöiden seudulla ja nousu hyvällä näkyvyydellä reitin paraatipaikkoihin kuuluviin maisemiin typistyi harmauteen tuijottaen ja sisäänpäin kääntyneisiin ajatuksiin.
Kaiken tämän synkkyyden keskellä yksi suuri onnistumiseni oli pakata pieniä salamitikkuja taittamaan pelkän geelin tai huoltojen ehkä enemmän makeaa tarjontaa ja orastavaa ällötystä. Jossain näillä tanhuvilla näin suomalaisia kanssataistelijoita ja pienen hetken neljä pientä porsasta (Janne, Tony, Mikko ja Jouni) marssi näin. Olin ihan varmasti tavallista vaisumpi juttelutuokion aikana. Kipu on tehokas tunnelman latistaja. Pitkä nousu ja sitä seurannut lasku El Garanonin isoon huoltoon ei taatusti ollut mulle herkkua.
Huolto meni multa ihan vihkoon. Dropbagissa ei ollut niitä tärkeimpiä, eli vaihtosukkia tai kenkiä. Eipä silti, mulla meni kisan jälkeen tosi pitkään, että sain erityisesti kompressiosukat riuhdottua pois jaloista. En kuvitellut reitistä moista mutapainia, mutta jatkossa vaikka sakset, NOK-rasva, uudet sukat ja kengät ja avot. Kun ryssin tämän, niin vietin varusteteltassa lähinnä katsoen liian pitkään kaukaisuuteen.
Toinen paketti salamia sentään oli onnistunut valinta, mutta muuten pitkä turha paussi. Sen jälkeen syömään ja onneksi suolainen ateria upposi yllättävän hyvin. Vessareissu oli myös erinomaisen tärkeä onnistuminen.
Joten vamos, kohti Tuntea, mars. Pitkä alamäki ja siinä sai pitkästä aikaa laittaa takin reppuun. Marisen tässä kohtaa juoksureppujen/liivien suunnittelusta. Miksi ihmeessä nämä taskut täytyy tehdä niin ahtaiksi, että aikaa tuhrautuu vaikkapa juomapullon asettamisessa takaisin taskuunsa. Itse arvostaisin sitä, että nämä olisi tarkoituksella jätetty kovin väljiksi ja kiristysremmillä saisi hoidettua hyvän istuvuuden. Samoin liivin etupuolella saisi olla enemmän isoja taskuja, joihin voisi tunkea kaikenlaista ja kiristää sitten napakaksi. Etsintäni tässä suhteessa jatkuu vielä. Rupattelin Mikon kanssa hetken tällä välillä ja jatkan tarinaa kotopuolessa. Sitä odotellessa reitti johdatti reippailijat Roque Nublon vierestä, kun tuulen vuoksi emme päässeet koukkaamaan reitin ikonisella kohdalla. Ja kyllähän se tuulikin! Sai vetää Buffin lippiksen päälle tai muuten siitä olisi tullut tuulen viemää.
Kaksi maratonia takana ja suurin osa verttiä kivuttuna, joten ei ole ihme, jos ajatukset ovat vähän epäselviä tuolta osuudelta. Kuninkaan portaat ja sitä ennen lyhyt mutta sitäkin teknisempi nousu huipulle, jossa ei saa tehdä virheitä tai sattuu pahasti tai ei enää sen jälkeen ollenkaan ovat upeita paikkoja ihastella, mutta tuossa vaiheessa kisaa erityisesti kivetty siksak-polku on ihan täyttä kidutusta jalkapohjille ja tässä vaiheessa leipää huutavalle oikealle nilkalle.
Tästä kohtaa aloin vain odottamaan viiden kilometrin välein laitettujen kylttien numeroiden vaihtumista maaliviivaan. Hitto, että nämä vaihtuvat hitaasti siinä vaiheessa, kun kaikki ei ole kunnossa. Täysin juoksukelpoisilla alamäkiosuuksilla yritin saada edes jonkinlaista vauhtia aikaiseksi, mutta epäonnistuin surkeasti. Tyydyin vaan astelemaan kiven päältä toiselle ja jokainen askel sattui aina vaan enemmän.
Tunten huollon jälkeen viritin valon päähäni ja lähdin viimeiseen ylämäkeen ihan positiivisena, kun tää loppuu kohta. Ylämäen jälkeisessä helpohkossa, mutta piiitkässä alamäessä sitten meinasi epätoivo iskeä, kun numerot ei vaihtunut sitten millään. Askel askeleelta saavutin viimeisen huollon Ayaguresissa. Pyörittelin pitkään, että nappaisinko särkylääkkeen ja pystyisin ehkä juoksemaan, mutta päädyin ottamaan täyden käyttökokemuksen. Huolto oli ihan farssi. Yritin korjata kenkien nauhoitusta ja poistaa kivet kengästä, mutta tuhrasin lähinnä aikaa. Mutta hei, vielä viimeinen helppo ylämäki ja sitten maaliin. Tässä mäessä näin sellaisenkin ihmeen, että pari paikallista meni musta ylämäessä sauvoen ohi. Katselin vain tähtiä ja jupisin itsekseni. Eteeni aukesi viimein viimeinen helppo alamäki ja yritin oikein juosta siinä. Oikealla nilkalla ei pystynyt ponnistamaan oikeastaan yhtään ja aikamoista via dolorosaa tarjoiltiin mulle runsaalla mitalla.
Aina ihana kuivunut joen pohja kiikkerine kivineen odottaisi noin viiden kilometrin verran. Ramppaan ja ramppaan ja odotan viiden kilometrin kylttiä maaliin. Ehkä sitä ei edes ollut, mutta lopulta kaupungin valot alkoivat sarastaa. Ei hetkeäkään liian aikaisin. Saavutin maantien ja tyypit sanoivat, että maali on vain muutaman kilometrin päässä. Hammasta purren nostin vauhdin hölkäksi ja kun maalialueelta kantautui kuulutuksia sain nostettua vauhtia jopa ihan juoksuksi, ja hymy huulilla rullasin maaliviivan yli. Mitali kaulaan, ja kyllähän tuo hyvältä tuntui. Summaten: Ristus, mikä reissu.
Epilogi
Kävelin maalihuoltoon. Tarjolla oli pitsaa, jota söin pari palaa Finisher-liivi päällä, mutta missä maaliolut? Ei ollut olutta. Oli vain nykyhetki ja sen mukana hiipi vilu. Siksi tulevaisuus tuli nopeasti kylään. Puin sadetakin päälle ja lähdin kävelemään hotellille samasta portista, mistä olin tullutkin. Sehän oli lukossa, joten palasin pelipaikalle ja kysyin, mistähän löytyy taksi. Ja mistä täältä pääsee pois. Molempiin sain vastauksen. Taksia en lopultakaan bongannut sopivasti, joten kyllähän tässä kolme kilometriä joutaa kävellä hotellille. Ainoa draama oli se, että paikalliset teinit olivat ajaneet auton katolleen ja hälytysajoneuvoja oli paikalla heti runsaasti.
Aamulla jalka oli ihan älyttömän turvoksissa ja täytyi odottaa monta minuuttia, että sain ensimmäisen askeleen otettua. Sen jälkeen homma helpottui merkittävästi. Nappasin ibuprofeiinin ja puolen tunnin päästä kävely onnistui jotenkin kinkaten.
Ajattelin, että pakkohan kinttu on hoitaa kuntoon ja näinpä soitin SOS internationaliin ja sieltä vakuutusyhtiöni preferoimalle klinikalle. Hyvä, että soitin sillä ystävällinen naisääni kertoi, että röntgeniä varten ainoa paikka on paikallinen sairaala. Sen jälkeen uusi soitto SOSiin ja eikun sairaalaan. Nilkka on täysin yksipuinen ja pienikin liike ylös-alas sattuu riittävästi. Röntgenissä ei näkynyt murtumaa ja takaisin huonosti englantia puhuvan lääkärin pakeille. Seuraavaksi sitten jalan sidontaan. Eipä tullut pieni siisti sidos vaan ihan oikea kipsi. Mitä helvettiä? Eihän mulla luita ole paskana, mutta haluan vielä uskoa lääkäriin, että kevyempi ratkaisu ei riittänyt. Ehkä nyt muistaa ottaa vähän päähän, mutta enköhän mä jotain keksi. Taitaa olla realistista ajatella, että loppusyksyyn suunniteltu TOR ei ole mulle mahdollisuuksien rajoissa. Sellaista se joskus on. Jos laitan prioriteetit kohdilleen, niin pieniä mun murheet ovat nykyisessä maailman tilanteessa. Olen varmasti jossain vaiheessa vielä selkä, tai ehkä paremmin aukeaa jos sanon, että I'll be back, jos vitsonen sallitaan tässä yhteydessä.
Hurja reissu todellakin! Hienoo, et sinnittelit maaliin.
ReplyDelete