Pääkisa ja palkkapäivä! Tätä kisaa varten olen vuodattanut litroittain hikeä vuosien aikana. Kisaan pääseminen vaatii Hannu Hanhea arvonnassa, että pääsee nauttimaan vuorille reilusti yli kahden tuhannen kanssakilpailijan kanssa. Paikalle saapuu maailman elittijuoksijoita ja kisa on varmasti yksi arvostetuimmista kisoista skenessä. Kyllä kelpaa olla mukana!
Koronahärdellin vuoksi juoksijat on jaettu kolmeen lähtöryhmään, joissa on jokaisessa noin 700 kisaajaa. Oma lähtöporukka pakkautuu liitovarjoilijoiden kentälle ja tapahtuu vähän samanlainen operaatio kuin Poroerotus, josta wikipedia tietää kertoa, että se on "tapahtuma, jossa porotokka ajetaan aitaukseen, pääasiallisena tarkoituksena merkitä vasat ja erottaa teuraaksi menevät porot muista.". Tämän jälkeen lähtöryhmät ohjataan lähtöviivalle, josta pian pääsee ottamaan vuorista mittaa. Yksi kilpailija on tosin joutunut teuraaksi jo tässä vaiheessa, sillä hän on pudottanut otsalamppunsa niitylle. Tuo on pakollinen varuste, eikä varmasti kisaa läpäistä ilman lamppua.
Tunnelma lähtöalueella on käsinkosketeltavan latautunut. Nuorallatanssija kikkailee päittemme yllä ja pian alkaa kisan nimikkokappale Vangeliksen Conquest of Paradise soimaan merkiksi lähtölaukauksen lähestymisestä. Paukku. Juoksijoiden virta lipuu läpi kannustajien meren, läpi kylän keskustan kohti seikkailuja. Tunnelma on just niin hieno, kuin olen ennakkoon itselleni antanut kertoa. Lähden hyvin rennosti hölkkäämään, sillä matka on pitkä.
Jalat tuntuvat vähän tönköiltä, ja tummia pilviä taivaalle tuo joku kummallinen hermosärky alaselässä. Se ei todellakaan tunnu hyvältä, mutta pakottaudun ajattelemaan jotain muuta. Käytännössä täysin tasainen alkumatka päättyy Les Houches - nimiseen pitäjään, josta Tour De Mont Blanc reitti alkaa. Hieno tunnelma täälläkin. Porukka kippistelee valkoviiniä ja hurraa porukalle. Ylävitosia jaetaan koronasta huolimatta ja mikäpä on viettäessä syyskesäistä iltaa.
Ensimmäinen ylämäki Delevretin huipulle menee rennon reippaasti sauvoen ja vauhti on oikein hyvin kohdallaan. Ensimmäisessä alamäessä St Gervaisiin huomaa puolestaan oikein hyvin, missä harjoittelua vaaditaan vielä paljon. Ruohikkoinen alamäki taittuu omasta mielestäni ihan hyvää kyytiä, mutta paikalliset vuorikauriit kiitävät vaivattoman näköisesti ohi. Keskityn omaan tekemiseeni ja kaikki on hyvin. Tässä vaiheessa on plakkariin kertynyt tonnin verran nousua ja laskua ja kello on puoli yhdeksän illalla ja kolme tuntia on paikkoja vähän lämmitelty kisa koetoksia varten. Bring 'em on!
Tämän tonnin alamäen jälkeen onkin aika kiivetä ylöspäin ihan huolella ja alkaa virittelemään pikkuhiljaa otsalamppua päähän. Ensimmäinen pysäkki matkalla on Les Contamines, jonka saavutin vähän kymmenen jälkeen illalla. Jalka on ihan mukavasti syönnillään ja selkäsärky on tiessään. Hyvä fiilis. Syön ja juon niinku pitää ja vauhti on sopiva.
Tuulee sen verran kylmästi, että niskaa ja päätä alkaa hieman pakottamaan. Täydellinen omatoimihuolto vesikaukalolla, joita reitin varrella on ripoteltu sinne-tänne tulee juuri oikeaan saumaan. Lippis vaihtuu pipoon ja buffi kuivaan ja sinänsä hienosti toimineiden irtohihojen ja tee-paidan päälle heitän kevyen fleecetakin. Hanskat käteen ja Voila! Nyt on taas hyvä rampata ja fiilis nousee huippujen tasalle.
Kun katsoo taaksepäin, näkee hienosti kiemurtelevan lamppujonon silmänkantamattomiin.
Saavutan välihuipun La Balmessa vähän ennen puoltayötä. Yritän syödä jotain evästä ja ehkä tuo korkeus tekee sen, ettei ihan normisti uppoa palukka.
Tässä kohtaa on matkaa taitettu noin neljäkymppiä ja pari tonnia nousua. Siis ettiäpäin kohti mäen päätepistettä Croix du Bonhommea, joka kohoaa reiluun 2500 metriin. Tuuli ja sumu tiivistyy, mutta jalka on vahva.
Ihan lähellä huippua joudun todistamaan läheltä piti - tilannetta. Kisaviikon aikana, sisarkisassa TDS menehtyi tsekkiläinen kaveri, kun oli pudonnut 80 metriä. Tässä kaverilla ote lipeää, kun kiipeää henkilöauton konepellin korkuisen kiven yli, sellaiseltä kapealta lipalta, jonka takana on hiton jyrkkä louhikkoinen rinne. Mä kerkeän vain huutamaan, että "Careful" tai jotain yhtä älykästä. Itse kiipeän kohdan hyvin tarkasti ja sydän lyö tiuhemmin kuin normaalisti.
Olemme Italiassa. Sitten alkaakin loputon alamäki joskus yhden jälkeen aamuyöllä. Tuntuu, että ajatus ei pelaa ihan täydellisesti ja en ole ihan varma, että oliko se tässä vai vasta seuraavassa mäessä, kun alamäki alkaa sellaisella kivalla louhikolla. Vaikka itsekään en todellakaan ole mikään mestari alamäissä, niin tuohon on osunut pari tulppaa ja vauhti menee ihan mateluksi. Jono kasvaa ja otsaani kasvaa kyy! Miksi ihmeessä teiden tukko ei voi päästää porukkaa ohi nätisti, kun kilvoitellaan jossain sijoituksen tuhat paikkeilla.
Onneksi tuo kapea paikka levenee ja pääsee juoksemaan alamäkeä, jota riittää ja riittää aina Les Chapieuxiin asti, jonka saavutan kahdelta aamulla. Juoksen tuossa ehkä vähän tarpeettoman reippaasti, mutta fiilis on melko hyvä. Onhan tässä rampattu jo kolme tonnia ylös ja samanlainen alas. Ruoka maistuu ihan suht hyvin, vaikka vähän ällöttää. Maistan keittoa ja siihen päälle makaronia ja parmesaania. Vähän haaleaa ja mautonta, mutta menettelee. Makeita syötäviä ei todellakaan tee mieli ja Coca Cola uppoaa vähän nihkeänlaisesti. No ei voi mitään, matkaan hopea.
Sitten vuorossa olisi taas tonnin mäki ylös Col de la Seigneen. Sauvon rennon reippaasti rinteen ylös, vetäen edelleen käytännössä vain nenän kautta ilmaa, että meno pystyy Peruskunto sykkeillä. Haukottelen useammin kuin normaalisti kisayönä, ja oliskohan syynä se, etten ole saanut Colaa alas normimeiningillä. Huomaa muuten hyvin, että yöaikaan säkkipimeässä ei oikein ajattele mitään ja hyvin hataria muistikuvia tästä jäänyt mieleen. Sinänsä oiva yö, kun ei mun mielestäni ainakaan tuule erityisen pahasti ja en tarvitse lämpimämpiä vaatteita repusta päälle. Menee vaan. Askel kerrallaan. Ylämäet sauvoen, alamäet hölkäten.
Lac Combal - nimisestä paikasta jää mieleen kylmyys ja vessa. Ei todellakaan huvita viettää pitkää huoltoa tässä. Positiivinen on siisti vessa ja oikein käsidesit ja kaikki. En oikein syö mitään, kun meinaa tulla kylmä. Takana on melkein 70 kilometriä ja isoon hyvään huoltoon kymppi matkaa ja siellä on hyvä tankata kunnolla. Kello on kuusi aamulla ja seuraavassa nousussa mt Favren päälle näin aivan upean auringonnousun.
 |
| Aamu sarastaa. Upea paikka! |
Tällaiset maisemat ja auringonvalo piristää kummasti pientä kulkijaa ja hetken päästä saavutin tuon viimeisen huipun ennen isoa, hyvää Dropbag - huoltoa. Alamäki Courmayeriin oli jouduttava, joskin osittain tosi jyrkkää tekemistä metsän siimeksessä. Siellä porukkaa ramppasi ohi, mutta keskityin vaan omaan tekemiseen. Jalat olivat sinänsä tosi hyväntuntuiset.
Huolto. Kello on puoli yhdeksän aamulla ja ei kun huoltamaan. Kello lataukseen ja muistilistan mukaan rastittelen asioita pois. Haen kattauksen pastaa ja hamuilen siihen kylkeen kaikenlaista. Ällöttää. Isolla vaivalla saan syötyä pari suolakeksiä ja nielaisin suolatabletin. Nyt ei hyvä heilu! Sitten välppään lisää. Puhdas paita ja buffi päälle. Vaihdan sukat ja rasvaan jalat. Ei rakkoja. Jostain syystä nuppiluun vierusta oli kipeytynyt, mutta iho ei ollut rikki. Mietin, että en nyt vaihda toisia kenkiä jalkaan, kun ei isoa vikaa olekaan. Katselen ruokaa, ei uppoa. Hotellihuoneen pöydällä on sekoitus erilaisia suolapähkinöitä. Dropparissa ei ole mitään suolaista. Mukaan lähtee käytännössä vain valmiiksi täytetty lötköllinen geeliä, jonka voi nauttia ilman vettä. Aikaa kuluu ja kuluu. Ei vaan uppoa. Ei kai sitten muuta kuin kohti reitin kuulemma yhtä hienointa kohtaa Bonattin harjannetta.
Ällöttää. Kuuma. Alkumatkan rennon reipas sauvominen on enää vain sauvomista, ja tällä kertaa pari tyyppiä menee jopa nousussa ohi. Pyrin pitämään vauhtia yllä siksi, koska haluan päästä näkemään harjanteen ja jos siellä olisi viileämpää. Nousu loppuu Bertonen majalle ja menen juomakaukalon viereen. Oksettaa. Vatsaan sattuu. Ei helvetti! Jotenkin sain syötyä suolatabletin ja vähän vettä alas. Ajatukset kääntyvät siihen, että ei voi olla totta. Eteenpäin ja kehutut maisemat lunastavat. Hemmetin kylmä tuuli, mutta en kaiva takkia päälle, kun ei kukaan muukaan. Tässä olisi reilu kymppi käytännössä tasaista, nopeaa juostavaa pätkää. Yritän vähän hölkätä. Ei tule mitään. Oikeaan nuppiluuhun nilkassa sattuu vähän. Juoksuaskel ja laatta meinaa lentää. Sauvakävellään sitten.
Kuulen heinäsirkkojen siritystä ja tämä ei ole hallusinaatio. Tosi iso valkoinen heinäsirkka sirkuttaa ensin menemään totutusti, mutta sitten tuntuu, että lähtee sirkkeli käyntiin. Liekö otukset Stam1na - faneja. Tällaista mietin ja pieni hekote itsekseni piristi tekemistä. En vanno, että se olisi ollut juuri tällä osuudella, kun juttelin lehmille ja lampaille, kun he pällistelivät menoa. Ei mitään järkeä.
 |
| Bonattin harjanne. Tässä olisi täydellistä polkua juoksemista varten hämmentävän hienoissa maisemissa. |
Pyyhe lentää kehään, kun mietin jatkoa. Seuraavaksi olisi reitin suurimpia ellei suurin nousu Col Ferretille ja siitä sitten kolmekymmentä kilometriä alamäkeä. En halua aiheuttaa mitään lentopelastusoperaatiota ja en varmasti kerkeä maaliin, kun vauhti on taantunut etanaakin hitaammaksi. Nyt on aikaa sauvakävellä viimeinen alamäki Arnouvaziin ja vetäistä piuha seinästä.
Raatotaksimatka oli täyttä tuskaa, kun joutui taistelemaan laattaa vastaan maski päässä kuumassa röykyttävässä bussissa. Ainoa kiva juttu tuossa matkassa oli jutella toisen luuserin kanssa. Tämä Jenkki oli pötkötellyt pari tuntia Courmayerissa, mutta olo ei ollut helpottanut.
Retro:
Keskeytys oli kuitenkin aivan liian helppo! Mulla meni 18,5 tuntia noin satasen matkaan, jossa kuusi tonnia kymmenestä verttiä. Arnouvazissa eli Bonattin majalla olisi ollut viisi tuntia aikaa huoltaa itseään ja Cut off ajat on lopussa maltilliset, vaikka tekeminen olisi ollut pelkkää sauvakävelyä alamäissäkin. Mulla olisi ollut 28 tuntia reilun 70 kilometrin ja 4 verttitonniin täytyy riittää. Kiteytettynä keskeytys: Mitähän ### Jouni?
1. Jos joudun keskeyttämään, niin toimitsija tekee sen tai aikaraja tulee täyteen. Ei näin!
Koko reissun ajan oli tosi hyvä keli, yllätys ehkä Bonattin harjanteen tosi viileä tuuli. Seuraavalla kerralla voi olla helle tai myrsky tms. Tämä jotenkin korostaa sitä, että en todellakaan ole tyytyväinen, että jätin homman kesken. Joskus tämä voi olla täysin perusteltua, mutta ei nyt.
2. Suolaista evästä reppuun, niinkuin suolapähkinäsekoitus, jonka jätin hotellille. Muutama tunti kisan jälkeen söin hurjan mättöpitsan Paradisossa, ja sen aikana ällötys loppui kuin seinään. Jotain tällaista siis Droppariin.
Nyt mulla oli syntisen painava säkki, jossa ei ollut oikein mitään järkevää sisällä. No ok, nyt oli aktivoitu ns. kylmän kelin pakolliset kamat. Mulla oli tosi lämpimiä vaatteita vaihdossa paljon säkissä, joita olisi tietysti ollut kiva laittaa päälle, jos keli olisi ollut huonompi. Eihän näistä vuorilla tiedä.
Huoltaja olisi tosi hyvä. Hän voisi tuoda vaikka pitsaa tai saisi monenlaisia tarjolle, jos ei järjestäjien tarjonta nappaa.
3. Kenkien vaihto tai olisin jättänyt tuon turhan säätämisen pois.
4. Juoksuleiri tai pari, jossa pääsen harjoittelemaan korkeaa ilmanalaa (jos se on osasyy ällötykseen) JA yhtäsoittoa alamäkeen juoksua. Jatkan toki jättärin ja Paloheinän tunkkaamista, mutta alamäkijuoksu kaipaa hiomista tosi paljon.
5. Huulirasva. Tuuli rohdutti huulet
Mitä seuraavaksi? Revanssi 2-3 vuoden päästä on mahdollinen ehkäpä tällaisella tavalla
1. Arpa sisään UTMB, mutta ei niin hyvää tuuria ole, että osuu.
2. Lappu Val d'Aran by UTMB kisaa, vaikka se on hurjan kova kisa ja vaatii alamäkitreeniä. Sen hanskaamalla pääsee UTMB:lle. Muut by UTMB kisat ovat ehkä vielä kovempia.
3. Kunnon viimeistelytreeni. Seliseli-osastolta löytyy sellainen fakta, että mulla oli koronan toinen piikki reilu kuukausi kisasta ja sen jälkeen kroppa ollut ihan kuutamolla.
3b. Treenileiri tai kaksi, jossa pääsee antamaan jaloille alamäkitreeniä.
...
Kisan jälkeisiä juttuja:
Olipas mukava, että kisan jälkeen oli muutama päivä aikaa tsillailla Simon kanssa mestoilla.
1. Kisan jälkeisenä päivänä kamojen pesu aiguille du midi aseman lähellä itsepalvelupesulassa. 8 euroa 8kg kone, 50c pesuaine. 2 euroa kuivaus.
2. Seuraavana päivänä Aiguille du Midi - huipulle hissillä ihailemaan Mont Blancia ja takaisin tullessa Marathon du Mont Blanc loppureittiä Montenversiin. Sama lippu käy tuohon junaan ja pelkkä hissi edestakaisin olisi vienyt kokemuksesta paljon pois.
3. Seuraavana päivänä tunkkaus Le Tourilta Albert Premier Refugelle 2700 metrin korkeuteen on parhautta. Jalat olivat tosi tuoreet, sillä hölkättiin alas tuo 1300 metrinen melkein kokonaan ja lopussa homma alkoi näyttämään jo melkein juoksulta.
Huom! Ota seteleitä mukaan, kun siellä ei kortti käy.
4. Vikana päivänä bussilla Les houchesiin ja ensin Bellevuelle hissillä ja sitten ihan älyttömän hieno Mont Lachat vuoriniitty. Marmotte eli murmeli moikkasi meitä tuolla reissulla. Vastaan nousussa tuli kovakuntoisen näköinen ukkeli ja Simo kysyi, mistä hän on tulossa ja vastaus kuului että Mont Blancilta, ei kait siinä.
👍👍👍💪
ReplyDelete