 |
| Posettes vuoren päältä silmäys Mont Blancille |
Lyhyt video matkalta:
https://photos.app.goo.gl/cyWvj3JvBE92HjrF9
Tunnelma maalissa:
https://photos.app.goo.gl/EMtTSQvdwBKeFnDo8
Edellisestä kisaraportista on kulunut pitkään ja aloitan tämän tarinan kirjoittamisen kisan aaton aattona Chamonixin keskustassa sijaitsevan L'Arve hotellin keittiönpöydän äärellä. Kokeilin tunti sitten, tulisiko uni simmuun. Muuten hyvä, mutta varpusenperkeleet pitävät ihan infernaalista möykkää. Ehkä auringonlaskiessa nuo hyväkkäät pitävät nokkansa esimerkiksi supussa tai kuiskatkoon toisilleen vaikka läpi koko yön, mutta tuo reilusti alle sekunnin välein tit, tit, tit, tit alkaa ihan vähän ahdistamaan. Nyt muuten 21.15 pahin möykkä laantui, joten kohta peti kutsuu jälleen. Jälkieditoinnissa voin todeta, että kyllä möykkä loppuu auringon painuessa mailleen ja vastaavasti alkaa noustessa. Ihan hyvä unirytmi olisi varmaan ihmisellekin tuo.
Valmistautuminen kisaan on numeroiden valossa ollut ihan kohtuullisen hyvää. Reilu 1500 kilometriä juoksua ja 65 verttitonnia nousua riittää kaiken järjen mukaan kisan läpäisemiseen, mutta mitään säännöllistä ohjelmaa en ole saanut aikaiseksi noudattaa johtuen kahdesta syystä. Ensinnäkin duunit vaihtuivat toukokuun alussa saman työnantajan palveluksessa, mutta kyllähän tuossa on aina uutta opettelua. Pidän hyvin tärkeänä, että kokonaiskuormitus ei pääse paukkumaan punaiselle ja siitä syystä treenit ovat jääneet vähän vähemmälle. Lisäksi ennen koronaa kun työmatkat pystyi hölkyttelemään molempiin suuntiin, juoksukunto oli huomattavasti parempi nykyisen arkiaamuisen korttelinkierroksen kävelyn sijaan. Toinen syy siihen, etten ole nyt ihan täydessä iskussa liittyy siihen onnenkantamoiseen, että sain UTMB:lle lipun elokuun loppuun. Se on ilman muuta päätavoite, mutta perjantain kisa ei taatusti ole mikään helppo läpsyttely. Juttelin meidät hotellille heittäneen taksikuksin kanssa ja hänen kokemuksensa mukaan tämä kisa on jopa UTMB:n klassikkomatkaa rankempi profiilinsa vuoksi. Jos tässä lähtee paukusta liikkeelle kuin vinttikoira, niin todennäköisesti harmituksen aiheena on hetken päästä muutakin kuin varpusten öyhöttäminen.
Mitäs muuta? No keli eli sää. Saakeli. Tänään on ollut melkoisen hieno juoksusää, ainakin tässä laaksossa. Ennuste povaa perjantaille ihan hunajaista juoksukeliä, ei ainakaan hullua hellettä. Katselin läheisten mittausasemien dataa. Hämmentävää, että 3500 m korkeudella on 50 km/h tuuli ja -7 astetta pakkasta. Tästäpä se arpominen, että mitä reppuun oikein survon? Mutta mitäpä sitä enempää arpomaan, kun voi retrospektinä tarkastella miten tuo kisa oikeasti meni.
Startti - Brevent - Planpratz
Startti lähti kolmessa erässä ja mä lähdin liikkeelle 4:10. Chamonix on kompakti paikka ja osaan arvostaa valtavasti sitä, että voi kävellä starttialueelle ja kisasta hotellille noin kymmenessä minuutissa. Yksi huoli vähemmän.
Aluksi hölkyttelimme pari minuuttia ensimmäisen melkoisen päräyttävän nousun juurelle assua, mutta sitten ihan hyvällä sykkeellä possujunassa mulle sopivaa vauhtia saavutimme Breventin. Yksitoista kilometriä matkaa ja puolitoista nousua reilun 2500 metrin korkeudelle on meikäläisen kirjoissa suurin ja mahtavin. Nousun aikana huomasin, että pleksit huurtuu, vaikka olin käsitellyt urheilulinssit ja vahvuuksilla olevat kakkulat huurteenpoistoaineella. Tästä seuraa monta harmia. Huipulle siirtyessä keskeinen harmi liittyi siihen, että aikamoisessa kivikossa joutuu arvailemaan askeliaan ja kun päästiin lumiosuudelle, niin varsinkin vähän alaspäin mennessä tossujen pito on rajoitettu ja Lidlin mainosta mukaillen tein päällikköpäätöksen, mennään ilman! Se oli aivan oikea päätös, sillä sen jälkeen näin ihan riittävästi maastoa ja juoksusta tuli todella hauskaa, rallatteli menemään vaan porukan ohi. Ennenkokematonta oli laskea persmäkeä lumikourussa. Ai että kun lapsetti, ja ai että kun oli hauskaa. Maisemat luonnollisesti ihan hämmentävät. Lumihuippuisia vuoria lähellä ja kaukana. Erinomainen pössis tässä vaiheessa.
Planpratz - Le Buet
Ruokailuun. Hörpin ensimmäisen nousun aikana noin puoli litraa vettä pakotetusti. Ilma oli sen verran viileä. Ruokapaikka oli koronasta johtuen aikamoisen säätö. Sisään tullessa oli vesihanat, ja niitä ennen maski päähän ja käsidesiä peliin. Rilleillä ei taas nähnyt yhtään mitään ja tällä juomapisteellä halusin juoda Coca Colaa huolella. Noh, mulla on sellainen kevyt lörpäkekuppi, johon mahtuu pari desiä kerrallaan. Ruokailu tapahtuu teltan ulkopuolella, niin siinä sitten ramppaan muutaman kerran että saan tarvittavan kerta-annoksen kuten taiteilijaelämää kappaleessa konsaan. Tässä välissä mainitsen, että ruokailuissa oli suolaista ainoastaan keitto ja tämä on kyllä pitkä miinus. Mutta lähdetään vihdoin jo kohti Le Buetia. Tässä kisassa on de facto standardi, että jokaisen ruokailun välissä ylitetään vuori. Tässä tapauksessa Tete aux ventsille, josta maisemat ovat kuten näillä huipuilla täällä tuppaa olemaan ehkä kiteytettynä: Huiput! Tämä stintti lähti poikkeuksellisen korkealta ja opin tämän välin jälkeen, mitä tarkoittaa ravito complet, eli kunnon huolto. En nimittäin juonut mitenkään erityisesti tuossa ensimmäisessa huollossa ja vähän ehkä turhan kevyellä vesikuormalla tällä välillä ennätti tulla jano. Ja se kertautuu. Täkäläisen standardin mukainen jyrkkä lasku, muttei erityisen vaikea, meni iisisti hölkäten kivasti alas, nousu hyvällä kertarykäisyllä ihan reippaasti ilman puuskutusta ylös. Kaikki hyvin ja Le buetissa hyvä tankkaus ja tajusin täällä jo laskea juomat lötköpulloihin, sillä niihin menee puoli litraa kumpaisenpiin, niin ramppaaminen tapahtuu merkittävästi nopeammin.
Le Buet - Vallorcine
Tällä kertaa ramppaus Loriaz vuoren huipulle ihan joudukkaasti ja mukavasti. Vähän kuuma ja vaikka nestettä uppoaa ihan mukavasti, alkaa virtsan väri muuttumaan tummanpuhuvaksi. Alamäki alkaa tässä jo tuntumaan, ja ehkä vähän turhan reippaasti laskettelen tämän treenimäärään nähden. No mutta, onhan tässä noustu jo kolmetonnia maratonin mittaisella reissulla, eli ei nyt mikään ihan kauhea yllätys, että tuntuu. Näin jyrkkiä mäkiä ja teknisiäkin vielä olen treenannut aivan liian vähän. Ehkä jätemäen fasaaninousua tai oikeammin -laskua täytyy hinkata lisää, että jalat tottuu hommaan. Ja jos jättää treenin "vain" verttitonniin, niin sitten kannattaa kytkeä joku osa aivoista pois päältä, ja alkaa oikeasti rallattelemaan kunnolla alas, jos meinaa välttyä nöyryytykseltä paikallisten tekemiseen verraten.
Vallorcine - Le Tour
Tonnin nousu. Helppoa nousua aina Aguillette des posettesille, joka oli maisemiltaan ehkä eniten minun makuuni koko reissulla. Vieläkin kaikki muuten ihan hyvin, mutta oikea nuppiluu nilkassa hinkuttaa kengän reunaan ikävästi ja sukat ovat imuroineet pikkukiviä sisäänsä. Jalkapohjia kuumottaa ja alaspäin juokseminen alkaa olemaan vähän ikävämpää kuin aikaisemmin. Tässä lasku oli osittain haastava ja pienestä virhearviosta johtuen sain pienen vekin vasempaankin nuppiluuhun. Reidet ovat melko loppu ja tälläkään välillä en sitten tankannut vettä puroista, kun niitä ei minun makuuni ollut ihan sopivissa paikoissa. Kannoin käytännössä aina litran nestettä tankkauspisteeltä ja fiksumpi käyttää enemmän luonnonvesiä ja vaikka sitten hörppäsee puoli litraa purolla ihan varmuudeksi. Tässä kohtaa tajusin, että nestehukka alkaa olemaan ilmeinen siitäkin syystä, että reidet kramppaa ja mullahan ei kramppeja usein tule. Ynnäilen tässä, että tankkauspisteellä kun ei ole normaalia suolaista evästä vaan pelkkää makeaa lukuunottamatta keittoa, jota en tuon teltalla ramppaamisen takia vielä nauttinut. Onneksi mä kannan aina suolatabletteja mukana ja tuo auttaa yllättävän nopeasti. Eihän tämä enää kivalta tunnu.
Le Tour - Les Bois
Tämä väli. Ylöspäin vielä kipuaa. Jaloissa pieni kramppi koko ajan seuralaisena, vaikka suolaa mätänkin naamaan. Ällöttävä olo tuosta kaikesta makeasta ja tässä kohtaa voisi mainita kelistä. Melkein koko reissun aurinko paahtaa todella kuumasti ja ehkä korkea ilmanala vielä korostaa tuntemuksia. Ehkä tämä herkistää ja kaikesta kidutuksesta huolimatta mietin, kuinka etuoikeutettu olen, että saan olla täällä. Joku lehmänkellon kilkatus triggeröi sen, että pari tippaa täytyi tirauttaa silmistä ulos. Toisesta päästä ei oikein tule mitään ulos. Löylynlyömä olo. Pääsen reitin matalimman huipun päälle Plan Joranille ja olin rontannut hedelmäkompottipussukkaa juottopisteeltä asti mukana huiputusherkuksi. Vedän sen naamariin ja vähän muovilta maistuvaa vettä päälle ja vatsa ympäri. Tämän jälkeen reissun kokonaiskuva muuttui. Alamäissä jalkoihin ja varpaisiin sattuu, ja polkujuoksijasta tuli kävelijä, myös helpommilla osuuksilla. Mieli mustaakin mustempi. Vähän kun laittaa forzaa, niin ällötys nostaa päätään.
Les Bois - Hotel Montenvers
Lyhyt siirtymä, mutta kamala. Hyvissä voimissa olisi huikea, parit tikkaatkin pääsi kapuamaan ja nostamaan kramppien vaivaamia jalkoja limiitille asti. Kuuma ja ällöttää ja kaikki ottaa päähän. Ajattelen vain ja ainostaan, että kohta se alamäki alkaa takaisin Chamonixiin. Yksi kaveri ottaa teknistä unituokiota ja nousuissa ei kenelläkään enää näytä olevan mitään mahdottomia menohaluja. Huipulla kisajärjestäjä kysyy, any pain? Vastaan, että no pain, no gain ja hän hyväksyy vastauksen.
Hotel Montenvers - Plan Aiguille - maali
Tällä tasaisella osuudella porukkaa lappaa ohi. Yritän helpoimmilla osuuksilla ottaa juoksuaskelia, mutta keskityn enemmän maisemien katseluun. Tärjolla on upeat maisemat kertakaikkiaan ja linkissä löytyy video kertomaan tunnelmista. Korkkaan vihdoin vuoristopuron aivan jääkentän alapuolelta. Miten hyvää ja raikasta voikaan vesi olla. Aikaa menee paljon enemmän tälle lyhkäiselle välille kuin olin kuvitellut reittiä ennen kisaa katsoessa, ja kun vihdoin saavun viimeiselle tankkauspisteelle tajuan, että mun täytyy varmaan laittaa otsalamppu päähän jo valmiiksi. Tuo viimeinen koettelemus on tonni alas Chamonixiin. Sen kun rallattelee iisisti, tai vaikka kävelee reippaasti, niin ehkä ehdin pahimman pimeän alta pois pohdin ylhäällä. Joo-o. Aluksi on ihan harakiri pudotusta ja laskeudun alas hitaasti hivuttaen ja katson, kun takaa lappaa porukkaa ohi ihan älyttömällä vauhdilla. Siis mitähän v***a. Ei voi olla totta, kun nämä vuorikauriit painavat todella jyrkkää ja teknistä polkua alas sellaisella vauhdilla, etten mitenkään pysyisi perässä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Mä vaan keskityn kävelemään loputtomalta tuntuvan mäen alas hitaasti kuin hirvi suossa. Aikaisemmin mustat kynnet lähtevät ihan varmasti poistoon ja myös tämä selittää osaltaan tuskaisen hidasta etenemistä.
Lopulta tuo tonni on takana ja hölkyttelen iisisti ja maali tulee nopeammin silmien eteen kuin kuvittelin. Jotenkin ihan älyttömän pettynyt olo. Miten mä en pystynyt tekemään "finish strong" lopetusta vaan tällaisen farssin. Mitali kaulaan ja evästyspisteelle. Onneksi täällä on paras palautusjuoma, mitä olen kisoissa maistanut. Paikallista raikasta IPAa naamaan, mutta maalissakaan ei ole mitään suolaista tarjolla oluen kylkeen.
Lyhyen istumisen jälkeen alkaa pahin pettymys laantua ja lampsuttelu hotellille menee jo paljon mukavammalla fiiliksellä.
Onneksi rouva oli hommannut aivan erinomaisen pitsan ja ai että se maistui hyvältä. Nestettä kovasti naamaan sen kyljessä ja onneksi voin todeta, että nestehukka ei kuitenkaan ollut erityisen paha.
Nyt lepoa ja uskon, että aika kultaa tämänkin kisan muistot. Vaativuudeltaan tämä menee tuntemuksiltaan kärkipaikalle. Jos siis haluat päästä kokemaan hirveän ja ihanan kisan, niin tässä vinkki. Lähde hyvin harjoitelleena liikkeelle, niin tämä on paljon kivempaa.
Muuta:
Vinkkinä mountain drop offs - niminen lafka, joka kuskaa 35 eurolla suuntaansa, kun taksilla sama matka maksaa reilun 200. Oma auto noin 50 päivähinta, ja sillä ei Chamonixissa tee oikein mitään, kun joukkoliikenne on ilmainen.
Varusteet:
Kisassa oli kolme varustetarkastusta! Hyvä niin.
Adidaksen lasit keltaisella linssillä ja mukaan tummemmat. Lähden keltaisilla otsalampun kanssa liikkeelle. Ei jatkoon! Haastavaa maastoa ei vaan näe riittävän hyvin tällä kombolla ja huurussa tällä on naurussa pitelemistä.
SIS Geelejä 5 ja 2 varalle. Syöttöjä ja juottoja reitillä on paljon. Aika näyttää, oliko tämä hyvä määrä. Oli hyvä määrä.
Suolatabletteja. Ilman näitä olisin varmaan joutunut keskeyttämään.
1 litra aktiivista vesikapasiteettia ja 0,25 litraa geelipullosta ja 0,5 litrainen, ehkä mukaan. Nyt ei tule hellettä, niin en ehkä kehtaa rontata noin paljon nestettä vuorenseinämää ylös. Käytä niitä puroja Urpo!
Kengät: VJ Sport Ultra toimivat maraan asti hyvin, sitten kipeytyi nuppiluu.
Sukat: OS1st kompressiosukat, joissa mitään muuta rutisemista, mutta niiden kiskominen jalkaan on kiva ohjelmanumero, jonka jälkeen on hiki ja harmittaa yleensä. Nyt sain nuo hyvin jalkaan ja toimi hyvin. Pohkeissa ei mitään tuntemuksia reissun aikana. Opin myös tyylin, miten saa jalkaan sivistyneesti.
Takki: Gore running wear one luottopakki mukaan, jos sataa tai tuulee. Ei tarvinnut.
Sadehousut: INOV-8 ultapants. Ei tarvinnut.
Lämmin pitkähihainen aluspaita Odlo 10/-10 käyttövälin paita. Ei tarvinnut.
lyhythihainen t-paita UYN alpha. Toimii erinomaisesti ei hiertymiä.
irtohihat riittivät viileään aamuun ja olivat koko päivän valmiudessa ranteilla, kun en tiennyt, kuinka kylmää yli kahden tonnin huipuilla on. Ei ollut kylmää.
merinosormikkaat olivat alkunousussa kivat.
Black Diamondin vedenpitävät sormikkaat. Ei tarvinnut.
LEKI microtrail sauvat toimivat kuten aina, hyvin. Mun täytyy ostaa joku viini noille, sillä en ala söhräämään repun kiinnitysvirityksen kanssa.
Pääpanta Compressport vaikutti hyvältä lampun kanssa
Housut: Salomonin shortsit toimivat hyvin.
Liivi: UD Mountain Vest toimi hyvin, mutta jotenkin noita käyttötaskuja ei vaan ole riittävästi.
Kello: Garmin 5X Plus ja patteria jäi 25% jäljelle.
Otsalamppu: Lumonite, 2 patteria. Toimi hyvin. Varalamppukin oli matkassa.
Nessupaketti
Savetteja
Syvä lautanen ja lusikka (pakolliset varusteet, wtf. No sen ainoan kerran kun nautin keittoa, niin söin sen kisajärjestäjien lautaselta.
pilli. Ei onneksi tarvinnut käyttää sitä.
Comments
Post a Comment