Vaarojen Maraton 130 km (4.-5.10.2019)

Rykiniemen vesistön ylitys parin kympin kohdalla reittiä. Kuva: Onevision.fi

Kauden päätöskilpailun sää aiheutti harmaita hiuksia ainakin allekirjoittaneelle. Tarjolla olisi vettä kaikissa olomuodoissa reippaan tuulen ryydittämänä. Mitä ihmettä laittaisin päälle? Entä jalkaan? Entä minkäverran vaihtovaatetta juoksuliiviin?

Mikä on sopiva vaatetus 27 tunnin ulkoiluun tällaisessa kelissä (perjantai kello 20- lauantai kello 24) haastavassa maastossa?

Heti kun näihin kysymyksiin on keksinyt vastauksen, niin sitten voikin pohtia, että mitä matkalla meinaa syödä ja juoda. Matkan perusidea on pelkistetty. Tarjolla on raikasta vettä kolmessa pisteessä kahdella 65 kilometrin lenkillä. Kanna mukanasi energiat ja muu tarvittava selviämisen kannalta relevantti roina. Pakolliset tarvikkeet on tällaisella kelillä erinomaisen tärkeä kantaa mukana, sillä pelastaminen kestää ja odottavan aika varmasti pitkä.

Oura kertoi perjantai-aamuna, että "Keep Going". Tätä neuvoa meinasin noudattaa ja päästä maaliin sallitussa aikarajassa. 130 kilometriä ja 28 tuntia tämän suorittamiseen saattaa kuulostaa helpolta tehtävältä (?), mutta paikallinen maasto on sanotaanko vaikka "yllättävän tekninen". Lumisade ja jäätyneet pitkospuut ja avokalliot, juuret ja jyrkät ylä- ja alamäet niistävät parhaan terän ainakin mun menemisestäni pois.

Pelisuunnitelma oli kiteytetysti: Kulkea Satun kanssa kimpassa reitti läpi sallitussa aikarajassa. Optiona oli taittaa matkaa Cut Off Trail Runners - velikultien kanssa. Varttia ennen starttia katsoin vaakasuoraan lentävää lunta hotellin kahvilan ikkunasta ja kiskoin kaiman nimittämiä "metsurinrukkasia" ohuiden merinosormikkaiden ja villakynsikkäiden päälle. Oura sormus kirrasi sen verran vastaan, että häkellytin itsenikin tarjotessani sormusta Mialle. Onneksi hän sanoi kyllä =).

Sen jälkeen ylävitoset Santulle ja Niinalle lähtöviivan läheisyydessä ja kohta melkein satakunta valopäätä säntäisi metsään. Tarkoitukseni oli lähteä maltillisesti liikkeelle. Ensimmäisen viiden tunnin aikana kisaa ei voiteta, mutta viimeisten viiden tunnin aikana kyllä! Startti! Porukka lähtee kuin hauki rannasta. Me olimme varsin porukan hännillä ja silti vauhti tuntui aika reippaalta. Paksut hanskat alkoivat tuntua tosi lämpimältä ja himmasin vauhtia sen verran, että pysyn varmasti maltillisella sykealueella ja Satu sekä Cutoff miehet hävisivät pimeyteen. Pompottelin Mäkrävaaraa alaspäin hiekkatien laitaan ja ääni pimeydestä sanoi, että hyvä Viskari. Vastasin Tuomakselle (sukunimi Viskari), että hyvä Viskari! Hän sanoi ottavansa vielä muakin iisimmin alun. Mestarin valinta. Lopussa eroa Tuomakseen tuli reippaasti yli tunnin verran. Tässä kohtaa kiristin hieman, koska pimeä metsä ja eksyminen lumituiskussa ei houkuttanut. Jälkikäteen ajateltuna reitti oli merkattu todella hyvin, eikä eksymisen vaaraa oikeastaan ollut. Imaisin siis välin kiinni ja porukka oli kasassa. Hyvä niin. Kone ei keittänyt ja vauhti oli mulle maltillinen.

Vesistön ylityksen jälkeen päästään Eteläpään haastavalle kierrokselle. Erään hyvin lähellä jyrkkää pudotusta olevan vaaran reunaa seurailevaa polkua haen hölkkälinjaa mahdollisimman kaukaa pudotusta. Olisiko kengännauhani tarttunut kiinni johonkin ja horjahdin epämiellyttävästi. Toisella kierroksella samassa kohtaa kylmäsi aika pahasti. Olisi tainnut tulla tasaraha, jos olisin humpsahtanut reunan yli.

Ennen Huuhkajavaaraa on haastava alamäki, jossa viime vuonna huvitin kanssamatkustajia liukumalla poikittain kiven yli, kun pito loppui tossun pohjasta. Onneksi säilyin säikähdyksellä viime silloin ja nyt tarkasti askeltamalla ei osumia tullut. Tänä vuonna ei muuten tullut muutenkaan yhtään kompurointia, ja kivien potkiminen pysyi hyvin aisoissa. Sääreen sentään tuli pieni vekki, kun ylitin kaatuneen puunrungon ja en sitten nostanut jalkaa tarpeeksi.

Kiviniemen tankkauspiste sujui kisassa lopultakin vakiintuneella tavalla. Join puolesta litrasta litraan raikasta vettä ja otin vain yhden (1) puolen litran lötköpullon nestettä seuraavalle välille. Ekalla kierroksella varasin kolme desiä eteläpään 20 kilometrin hitaalle kierrokselle. Nesteytys oli riittävä siitä päätellen, ettei pääkipua tullut lainkaan ja virtsa pysyi lähes värittömänä koko kisan. Puskassa kävin reissun aika usein. Tulkitsen, että tämä on seurausta siitä, että keli oli sen verran viileä, vauhti maltillinen ettei kone päässyt keittämään missään välissä. Vapaudut vankilasta - korttini oli tälläkin kertaa SIS geeli, jonka voi nauttia ilman vettä. Näitä oli kummallekin kierrokselle mukana lötköllinen, joten pahin olisi ollut vältettävissä myös isommalla geelinkulutuksella. Eteläpäässä on myös joki reitin vieressä, josta olisi tarvittaessa saanut vesitäydennystä. Mulla oli vedenpuhdistustabletteja mukana, mutta onneksi ei tarvinnut pelata niiden kanssa.

Ensimmäisen kierroksen loppumatkalla ei mullistavia tapahtunut, jos kohta päivän valkeneminen antoi henkisen sysäyksen. Ruska, jossa tumman vihreä ja keltainen ovat hallitsevia värejä, jota lumi täydentää täydellisessä sopusoinnissa sinisenä välkkyvän järven pinnan kanssa antaa vinkkiä, miksi tätä kulmakuntaa kutsutaan Suomen kansallismaisemaksi.

Varustehuolto ja puolivälin krouvi. Kanakeiton puolikas naamaan ja kaksi perunapiirakkaa snobailevalla nautametukka-tarkistuksella. Pari desiä Cokista. Vessa. Metsurin rukkaset ja irtolahkeet pois liivistä ja tilalle toinen geelilötkö ja patukoita kantoon ja menoksi. Tähän toimitukseen meni alle puoli tuntia ja melkein meinasi unohtua: Jalkojen rasvaus NOK-rasvalla oikein kunnolla, kuivat sukat ja Sarvat vaihtuivat Hokan Torrentteihin. Kun yöllä ei ollut varsinaisesti peilijäisiä pintoja ja jalkapohjat tuntuivat helliltä, niin siksi tämä peliliike, joka oli muuten ihan ainoa oikea. Yli vuorokauden jalkojen virutus vedessä olisi ihan varmasti tehnyt rakkoja toisen kierroksen aikana, mutta nyt ei yhden yhtä rakkoa.

Rallattelimme uusin voimin melkein Mäkrävaaran puoleen väliin asti. Sitten hetkeä aiemmin urakkansa aloittaneet maratoonarit painelivat kuin hirvet ohi meistä. Mukava tsemppaus esimerkiksi Erikan ja ylävitoset Santun kanssa antoivat tietysti virtaa tekemiseen. Kaikki ilo loppuu aikanaan, ja reittimme erkani Rykiniemen suuntaan johtavalle polulle, mutta näin päivännäöllä juuri ennen kahlaamoa on upea harjumaisema, jota reunustavat järvet. Muistankohan oikein, että jopa aurinko olisi vähän näyttänyt naamaansa näillä hujakoin. Ainakin ensimmäisestä kierroksesta poiketen hyppelimme vinkistä kiviä pitkin joen yli ja tossut säilyivät kuivina.

Vettä nassuun ja lötkö kantoon. Pirhosen Pasi liittyi hetkeksi kaihon karavaaniimme. Hidasta etenemistä, jossa juttelimme muutaman sanan niitä näitä ja maastosta riippuen keulapaikka vaihtui reissun aikana. Sama tarina Porin Tiinan ja hänen kaverinsa kanssa. Heidän kävelyvauhtinsa haastavassa maastossa oli selvästi meidän etenemistä vauhdikkaampaa, mutta tasamaalla ja ylämäissä meidän tossu oli paremmalla syönnillä. Terkkuja vaan kaikille mainituille, sillä koko porukka klaarasi reissun, Pasi jopa pääsi sovittelemaan koko UTTF-kiertueen läpäisijän liiviä ylleen. Ei tullut takkia, tuli liivit =).

Kiviniemen toisen tankkauksen jälkeen Cutoff Sami tuli yksin vastaan. Kaima oli joutunut jättämään leikin kesken. Saman kohtalon koki puolet koko porukasta kokonaisuudessaan. Syitä tähän määrään on varmasti monia, mutta veikkaanpa kelin ja turhan optimistisen alkuvauhdin kostautuneen monille. Niin tai näin, Sami paineli meistä Ryläyksen jälkeen ohi ja olisikohan hän rallatellut mennessään, että "liiviä mä metsästän, tahdon saada suuren". Ehkä mielikuvitukseni teki tässä kohtaa tepposet. Samoilla paikkeilla katsoin, että miksi ilves-kissa istuu kallion reunalla. Kävelin pari askelta eteenpäin ja siellä se vaan istuu samassa asennossa. Vielä muutama askel ja huomasin kissaeläimen olleen ihan arkinen kivenlohkare.

Tässä kohtaa ilma viileni ja näpit olivat viileän rajamailla tai sen yli. En jaksanut kaivaa liivistä varuiltaollutta käsienlämmitin-pakkausta tai lämpimiä kynsikkäitä vaan laitoin Sadun mallista kuoritakin päälle. Vartin päästä oli taas mukavan lämmin ja näpit vertyivät.

Hieman ennen pimeää Herajärven horisonttiin piirtyi pitkä, kapea punainen auringonlaskun viiva. Ihan älyttömän hieno maisema, mutta en jaksanut kaivaa kameraa esiin. Onneksi tämä hetki tallentui sisäiselle kiintolevylle.

Pimeä saapui jälleen ja me mutapainin ystävät saimme taas kivaa tarkkuutta vaativaa tekemistä ei enää niin vetreille jaloille, kun polut olivat muussautuneet mutavelliksi kilpailijoiden jalkojen alla aiemmin päivällä. Onneksi ensimmäisellä kierroksella olin varannut varalampun ja toisen varalampun drop bagiin ja annoin sen Satulle. Hänellä nimittäin tilttasi Lumonite, vaikka hän oli pitänyt sitä puoliteholla. Kaksi patteria ei riittänyt, vaikka speksien mukaan niiden olisi pitänyt riittää. Nyt tilanne korjaantui helposti, mutta mä olen tässä vähän neuroottinen, kun keväällä Transgrancanaria-kisassa oli todella monella tiltannut lamppu. Sitten nämä poloiset yrittivät jotenkin könytä haastavia polkuja alas pimeässä. Vaarallista tai ainakin todella hidasta. Varalamppu. Check.

Eteenpäin askel kerrallaan. Tässä vaiheessa ei enää viitsi ottaa turhia riskejä. Pari pientä osumaa tossuun tulee, kun joutuu vähän säästämään valotehoa. Kun viimein Pikku-Kolin portaat on rampattu ylös ja lasketeltu alas, ja saavumme Kolin Satamaan johtavalle hiekkatielle, niin onhan kiva nostaa vauhti rennoksi hölkäksi. Upea ylllätys on Samin ja Mian kannustus. Joku ystävällinen kannustaa mua nimeltä, mutta hänen henkilöllisyys jää arvoitukseksi. Reipas alamäkirallattelu vaihtuu ylämäkitunkkaukseksi parin kilometrin päästä odottavaan maaliin.

Lopultakin 200 metriä maaliin - kyltti. Jyrkkä rinne ylös. Tällä kertaa punaiselle matolle ja Sadun kanssa yhtäaikaa maaliviivan yli. Yläfemmoja taas Santulle ja Niinalle, Samban porukalle ja muille tutuille ja tuntemattomille. Kiitos!