Tukholman Marathon (1.6.2019)

Mika ja mä. Firman miehiä.

Madeiran jälkeen palautuminen lähti mainiosti käyntiin, mutta siitepöly näköjään kiusaa tänäkin vuonna. Olin hommannut lipun 11.5. kisattuun Red Bull - kisaan. Periaatteessa olin ihan valmis lähtemään viivalle, mutta älyttömän pitkäksi venyvän odotteluajan ja kaverin puuttumisen vuoksi lähdin äitienpäivän viettoon mökille, joka sekin oli toki mukava ratkaisu.

Sen jälkeen pari ihan ookoo treeniviikkoa, mutta 17.5 oikein kunnolla jumiin jämähtänyt niska/selkänikama ja lapa pakotti keventämään käytännössä pelkäksi kävelyksi viikon ajaksi. Erityisesti vahvojen särkylääkkeiden syöminen veti vielä pakin sekaisin ja eihän sellaisessa kuurissa ole mitään asiaa juoksulenkille.

Positiivinen kokemus tuli fyssarilta, johon lääkäri kirjoitti kymmenen kerran lähetteen. Tosi pätevä tyyppi ja liikkeet riittävän simppeleitä. Nyt vielä kivun akuuttivaiheessa joutuu popsimaan voltareneja, mutta vahvemmat tropit olen jo käytännössä jättänyt.

Karhunkierroksen karkeloiden  seuraaminen kotoa on muuten hermoja raastavaa (ja ehkä vähän niskoja kuormittavaa puuhaa). Tämä tapahtuma on viikkoa ennen Tukholmaa. Siksi ensi vuonna on parempi hankkiutua itse pelipaikalle karhunkaatoon. Sinänsä täysin edesvastuutonta haluta Rukalle, kun tämän vuoden kisan olosuhteet loppuvaiheessa on ollut oikeaa jääkarhunkaatoa: Viisi astetta lämmintä, vesisade, tuulta. Liukkaita juuria, mutaa, nam.

Mutta nyt Tukhoman kisaan. Ennakkoon ajattelin, että joku tavoiteaika tähän täytyy asettaa ja olen pitänyt työlukuna kolmea ja puolta tuntia. Juuri nyt maanantai-iltana, viisi päivää ennen starttia tuo varsin realistiselta kuulostava aika vaikuttaa hyvin kaukaiselta. Katsotaan miten meni.

....

Aiemmin tänä vuonna juttelin kollegani Mikan kanssa, että menisimmekö verestämään muistoja Tukholmaan. Päätös syntyi välittömästi. Tukholmassa on mainio tunnelma ja kokonaiselämys laivamatkan kanssa tekee tapahtumasta hyvin mieleisen.

On tosi kiva lähteä kokeilemaan välillä asfalttia ja sitä kautta kovempaa vauhtia kuin metsässä. Edellisestä katumaratonista on vierähtänyt jo pari vuotta. Se oli ikimuistoinen Helsingin City 2017, jolloin pääsin juoksemaan kauheassa ukkoshauteessa koko juoksun. Pääsin maaliin ennen kuin taivas repesi. Pötköttelin ravisteluhieronnassa ja yhtäkkiä katson kun aitaa ja rakenteita alkaa kaatumaan kentällä, jossa vaihtokamakassit sijaitsevat. Juoksun jälkeinen vilu alkoi iskemään jäseniin ja jouduin hakemaan horkassa täristen kassini noin 50 metrin päästä ja odottelemaan pari minuuttia kassin saantia. Hampaat löivät loukkua ja puristauduin kyykkyyn ja jännitin jokaista lihasta, että olisi edes hieman lämpimämpi. Mietin, että minkälaista tuossa kelissä olisi joutua juoksemaan. Moni siellä on rämpinyt lammikoissa ja kivunnut puunrunkojen yli, mutta hairhahduin hieman aiheesta. Veikkaan, että saatte hyvän kuvauksen reissusta, jos kysytte joltain yli neljän tunnin ajan juosseelta, minkälainen reissu tuo oli. Nyt muistojen kujalta Tukholman laivalle.

Tsillailin Mikan kanssa ja hän hoilotti komeasti Arttu Wiskarin "Suomenmuotoisen pilven alla" ja muita ikivihreitä viisuja hytissä oikeastaan koko reissun ajan. Silloin kun hän ei laulanut, niin juttelimme niitä näitä ja tunnelma oli rento.

 Kävimme tankkaamassa oikein tosi kunnolla ja yllätyksekseni sain unta jo puoli kymmenen aikoihin. Ässä hihassa oli laittaa nukkumislaput silmille ja hiljaista musaa korville. Vinkkinä muuten sellainen, että varaa hytti alimmillaan kannelta 10. Viime kerroilla en todellakaan saanut nukuttua hyvin, mutta nyt melutaso oli muutenkin merkittävästi siedettävämpi kuin alakerrassa.

Mika luki vielä jotain lehteä, ja kuka tietää olisiko luritellut jotain viisujakin. Minä en, minä nukuin. Yhdeksän tuntia ja vartin. Vielä toki vähän tukkoinen olo, mutta tiesin, että viivalle pääsen ilman muuta.

Söimme tukevan aamupalan puoli tuntia ennen tarjoilun loppumista ja tilaa oli erinomaisen hyvin. Tapasin ruokailussa edellisellä reissulla mukana juosseen, silloisen kollegani Iljan, joka oli valmennettaviensa naisten kanssa lähtemässä myös nautiskelemaan Tukholman kaduista. Mukavaa oli vaihtaa myös muutama sana entisen kollegani, Sverren kanssa pikaisesti käytävällä. Erityisen hyvä idea tämä myöhäinen syönti oli siitä syytä, että lähtöviivalla ei ollut nälkä vaan ihan jees olo. Sulatteluun jäi aikaa kuitenkin kolme tuntia.

Käppäilimme porukalla puolentoista kilometrin matkan noin puoli yhdeltätoista ja matkaan kului noin puolitunteroinen. Lähtöalueella oli ihan tautinen ryysis, no onkai, kun yli 15.000 ihmistä pakkautuu yhteen paikkaan. Kävin heppa-alueen jälkeen puun juurella ja kadotin muun porukan siinä hötäkässä. Vein vaihtokamat oikeaan paikkaan ja starttiin olikin aikaa puolisen tuntia, joten lähtökarsinaan C mars.

Kunnon mökän saattelemana porukka lähti purkautumaan karsinoista startin aikaan kello 12. Ensimmäiset juoksuaskeleet pariin viikkoon tuntuivat ihan mukavilta. Luojan kiitos. Sykkeet olivat rannemittauksen mukaan tosi paljon koholla, ja ihmettelin kellon antamia vauhteja. Pysyttelin 3:30 jänistelyryhmän peräosassa ja huomasin jo ensimmäisen kilometritolpan kohdalla, että kello näyttää ihan mitä sattuu. Näinpä luotin omiin tuntemuksiini ja noudatin koko kisan laatimaani pelisuunnitelmaa: Juoksen koko matkan niin, etten vedä henkeä suun kautta vaan nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Toimi tosi hyvin ja ihan varmasti ei voi lopulta laitteen näyttämä keskisyke 166  pitää mitenkään paikkaansa, sillä moinen olisi tosi kova ponnistus mulle.

Onneksi laite ei ole ihan sysipaska, vaan plussat menevät ilman muuta laitteen musiiikkiominaisuuksille. Ei tarvitse raahata puhelinta mukana kuullakseen poppia. Reitin varrella oli kunnon rytmiryhmiä myötäänsä, eikä tällä reitillä ihan pakko olisi kuskata omia mölytoosia. Mutta kyllähän se vain piristää mieltä ja kehoa, kun soittolistalta tulee hempeä Children of Bodomin "Are you dead yet?" - viisu.

Seurailin 3:30 jänistelyä ainakin puolimaratonin verran ja sitten vatsa antoi sellaisia vinkkejä, että nyt vauhtia täytyy himmata tai etsiä bajamaja. "Are you dead yet?". Turvauduin vauhdin hiljentämiseen ja maasto muuttui reitin loppupuolella paljon mäkisemmäksi. Ei siis mitään mahdottomia mäkiä, mutta selvästi nuo kyllä huomasi. Reittihän oli muutenkin laitettu ihan kunnolla uusiksi jo viime vuonna ja porukka oli oikonut röyhkeästi. Nyt ei oikomisiin ollut mitään jakoa, niin hyvin oli reitti merkitty. Kuulin illlalispöydässä, että joku leidi olisi yrittänyt oikaista aidan raosta, mutta toimitsijat olivat tämän äkännyt ja laittanut rotan juoksemaan oikeaan suuntaan labyrintissä. Toivottavasti hän saa palkinnoksi DQ-merkinnän toiminnastaan.

Tarjottavien puutteista ei myöskään Tukholmaa voi moittia. Muutaman kilometrin välein on tarjolla vaikka minkälaisia evästeitä. Nappasin esimerkiksi pari geeliä ja sujautin ne mainoihin Salomonin housujen verkkoresoreihin. Aivan mainot housut, joihin voi pikkutavaraa sulloa neljään taskuun. Merkillä ei sinänsä ole mulle väliä, vaan tuolla kätevällä säilytystilalla.

Keli oli aluksi ja lopulta myös melkein loppuun asti aivan täydellinen juoksukeli. Lopussa vettä tuli paikoin ihan maahan asti, mutta tuo ei haitannut yhtään. Jos väitän, että koko reissu mentiin noin 17 asteen pilvisessä kelissä, en varmaan merkittävästi valehtele.

Noin 37 kilometrin kohdalla ajattelin nostaa vähän vauhtia. Jalat olivat yllättävästi kipeytyneet monotonisesta hakkaamisesta. Voimia sinänsä oli vaikka kuinka paljon jäljellä, mutta geeleistä ja matkasta kehittynyt lievä allötys pakottivat loppukirin typistämään ihan loppuun. Jännä, että tälläkin kertaa lieviä krampin oireita ilmeni oikeassa kädessäni. Mukanani oli suolatabletteja, muttei vettä "Are you dead yet?".

Neljänkympin kohdalla ynnäilin, että jos en ala laattaamaan tai muuten tunaroi, niin pääsen kyllä maaliin alle 3:40 loppuajalla. Lopuksi tuli kyltti 1000 metriä matkaa maaliin. Kun kellon lukuihin ei voinut luottaa lainkaan, suhtauduin tähän vähän varauksella. Mutta kun näin 500 metriä matkaa maaliin, niin ajattelin, että laatataan sitten maalissa jos niikseen tulee, mutta nyt juostaan. Ai että se tunne, kun kaartaa Stadionin portista sisälle ja pääsee juoksemaan mondolla ja katsomo mylvii. Tulee melkoisen etuoikeutettu olo. Mitali kaulaan ja vettä naamaan. Laatta ei lennä ja pystyin kävelemään jyrkät portaat Stadionilta alas loppuhuoltoon melkoisen sujuvasti. Vettä tihutti, mutta ei pahasti, joten nakkia ja ykkösolutta (!) naamariin ja lähdin tarpomaan kohti laivaa tosi tyytyväisenä.

Tiimin kokonaispanoksen täydensi Mika ja hän pääsi myös mainiosti maaliin, vaikka äänenpainot ennen kisaa olivat sanotaanko että huolestuneet ainakin osin. Illan kokonaiskokemuksen kruunasi mainio Portugalilainen punkkulasillinen ja etenkin illallisella jutut konkareiden kanssa pöytäseurueessa. Mukavana kirsikkana vielä kakun päälle yhytimme Tampereen taistelijat yökerhossa ja onnistumisia oli tullut sielläkin.

Reissu teki kyllä sen, että haluan vielä juosta myös kadulla, jos vaikka vauhtia saisi vahingossa lisää kaduille ja poluille. Ehkäpä seuraavan kerran kotikulmilla Espoossa. Sitä ennen tässä on vielä kaikenlaista jyystöö, joista lähimpänä heinäkuun puolivälin tietämillä ensimmäinen satamailinen polkurymistely NUTS Hetta-Pallas-Ylläs. "Are you dead yet?" 

Statistiikat: http://stockholm.r.mikatiming.de/2019/?content=detail&fpid=search&pid=search&idp=999999224D32CD0000052BC2&lang=FI&event=STHM&search%5Bname%5D=Viskari&search%5Bfirstname%5D=Jouni&search_event=STHM

Häkellyttävä personoitu video: https://www.asics.com/gb/en-gb/stockholm-marathon/?irwchannel=699&irwtoken=5ab885c790e1b54b0d285c1178b0396c