 |
Alkutunnelmaa Las Palmasin pitkällä biitsillä. Kuva: Antti Rautio
Polkujuoksu saaren pohjoisrannikolta etelärannikolle vuoristoisen keskiosan kautta. Siinäpä homma pähkinänkuoressa. Täysi käyttökokemus. Viime vuonna kävin kokeilemassa puolikkaan matkan Artenarasta Maspalomakseen ja reitti oli haastava silloinkin. Olisiko jätemäen tunkkaukset auttaneet tekemään taivaltamisesta helpompaa, niin että "Una meta, un sueno - maali, unelma" täyttyy. Sitä tietysti toivoin.
|
Saavuimme pelipaikalle torstaina. Sisäänkirjautumisessa vastaanottovirkailija näytti pitkää listaa kuuluisista polkujuoksijoista, jotka kilvoittelisivat tosissaan podium-paikoista tulevissa kisoissa. En tunnistanut nimistä yhtäkään. Sellainen anekdootti, että vaimoni bongasi käkkäräpäisen Luca Papin altaalla ja ihmetteli, miten hänellä voi olla jalat niin naarmuilla. Kyseinen herra voitti TGC 360 (264 km) kisan ennätysajalla noin 50 tuntia ja osallistui perjantaina kello 23 starttaavaan kisaan arvioilta muutaman tunnin yöunilla. Jo tässä kohtaa tiedoksi, että tuo hurja ukko pääsi läpi myös tämän 128 kilometrin pikamatkan. Hattua päästä!
Ennen Las Palmasin pitkältä hiekkarannikolta tapahtuvaa starttia nostan pari yksityiskohtaa.
Ensimmäisenä jokaiseen kisatapahtumaan liittyvä "kisaebola", eli kipeä olo. Tällä kertaa viimeistelyviikko meni täyslevossa, kun olo ei todellakaan ollut mainio. Kisa-aamu oli kaikkein heikoin. Jäätävä päänsärky, vaikka sinänsä sain nukuttua reilun yhdeksän tunnin yöunet, paikaten edellisen päivän kello 3:20 herätyksen muutaman tunnin yöunet. Aamupalalla nautittu tripla-espresso häivytti päänsäryn tunnissa ja olo koheni niin merkittävästi, että kisafiilis alkoi nousemaan oikeinkin mukavasti.
Kuljetukset starttipaikalle oli aikaistettu kolmella vartilla, lähtien kello 20. Kävimme syömässä ja varttia vaille kahdeksalta toin maalipussin ja "dropbag" - pussin Garanonin huoltopaikalle. Muuten hyvä, mutta virkaiijat kertoivat, että droppari oli täytynyt tuoda viimeistään kello 17 paikalle. Tämä ihan jännä yksityiskohta oli jotenkin piilotellut silmiäni. Viidessä minuutissa kauhoin lähinnä geelejä reppuun ylimääräiseksi kantamukseksi. Lisäksi sain heittää hyvästit kenkien mahdollisesta vaihdosta isompiin kesken matkan. Kun valinnanvaraa ei ole, niin en jaksanut tästä liiemmin stressata, kun tiesin kuinka hyvät eväät matkalla on tarjolla.
Bussimatka oli mukava, kun Antti, Jukka ja Vesa lörpöttelimme niitä näitä polkutarinoita. Olimme perillä toodella aikaisin. Konkarit tiesivät kertoa, että eipä mennäkään rannalle palelluttamaan itseämme sinänsä lämpimän illan merituulessa, vaan suuntasimme ravintolaan. Kahvien ja vedentilaamisen hinnalla saimme katon päämme päälle. Erinomainen yllätys oli Tervon siskosten ilmiintyminen paikalle. Pitkä odotteluaika meni kuin siivillä ja hetken päästä odottelimme starttia rannalla ja ilotulitus saatteli liki tuhatpäisen juoksijakatraan ottamaan mittaa toisistaan ja itsestään.
Bäng! Suomi-jengi levisi myös kuin Jokisen eväät. Mulla ei ollut mitään jakoa pysyä Antin perässä, etten juokse itseäni ihan jojoon alkumetreillä.Viikon täysilepo oli vienyt vireen juoksusta pois ja jouduinkin hokemaan koko ajan itselleni pehmeässä rantahietikossa, että nyt iisisti tai noutaja tulee. Ensimmäisessä nousussa rantasähellysen jälkeen sykkeet alkoivat palautua siedettäviksi.
Jotkut halusivat juosta melko jyrkkääkin rinnettä ylöspäin. Mä painelin sauvoilla tasaista vauhtia ja huomasin, että nappaan höntyilijät kiinni. Ihmettelin tavatonta huohotusta, eli syketasoa, millä jotkut lähtivät liikkelle. Keskityin pitämään oman vauhtini itselleni mukavana. Kyllä tämä tästä.
Alkupätkällä oli inhottava joenpohja-osuus, jossa sai olla tarkkana, ettei nyrjäytä nilkkojaan tai potki varpaita selväksi jo heti kättelyssä. Sitten oli hämärännäköistä rähjäistä hökkeliä, jossa haisi reilusti lehmänlanta. Tarkkana ja iisisti. Saavuin ensimmäiseen huoltopisteeseen Arucasiin (16,6km). Nopean tankkauksen jälkeen maasto alkoi odotetusti nousemaan reilummin ja pääsin hyödyntämään Jätemäeltä haettua tunkkauskuntoa. Porukka tuli selkä edellä vastaan ja jouduin koko ajan muistuttelemaan itseäni, että tasaisella sykkeellä, niin hyvä tulee. Metsässä oli rumpuryhmä pitämässä kunnon elämää ennen oikein tosi reilua nousua. Nappasin Antin kiinni sen aikana ja jatkoimme kimpassa matkaa kohti pahaenteisen kuuloista Teroria (27,3km). Taisimme tehdä tässä minipummin, joka kuuluu jokaiseen kunnolliseen kisaan.
Hyvä fiilis ja hyvää juttuseuraa, todella lämmin yö. Mikäs täällä on ollessa. Tunkkasimme ylöspäin oikein hyvällä sykkeellä ja rallattelimme pitkiä juostavia mäkiä aika paljonkin liian rehvakkaasti alaspäin ja etureidet alkoivat muistuttelemaan itsestään jo ennen Fontanalesin huoltopistettä (39km).
Hyvin helpossa kohdassa sain tällättyä pottuvarpaan kiveen oikein makeasti. Mikähän siinä on, että heti kun alkaa leijumaan, niin maanpinnalle repäistään heti kivun kipunoinnin säestyksellä. Oppi ei myöskään tunnu menevän perille. Ei leijuta =).
Antti kertoi, että ihan kohta tulee inhottava alamäki. Kyllä. Pitkä ja tekninen pätkä, jossa väkisinkin jännittää etureisiä liikaa, ettei lipeä mudan tai irtokivien takia ilmavaan lentoon. Talvella en ole päässyt harjoittelemaan haastavia, teknisiä laskeutumisia, jos kohta lumessa laskeutuisin varmaan tosi hyvin rinteitä alas. Ilman sen kummallisempia vaurioita pääsimme Presa Perezin huoltoon (50,8 km). Jaloissapa tuntuikin jo järjestäjien mukaan ilmoittaman kolme tuhatta nousumetriä. Ei liene suuri yllätys. Tässä kohtaa mulle tuli täysin selväksi, että Garmin kellooni valitsema ultratrack moodi on täysin hyödytön tässä maastossa. Akku kestää mainiosti ja lukuja saadaan ruudulle tosi nätisti, mutta ne olivat ihan puuta heinää. Että osaa tuollainenkin yksityiskohta ottaa päähän. Ajattelin aluksi nimittäin seurata väliaikapisteiden matkaa kellosta, mutta tarkkuus oli varmaankin vuoristoisen maiseman vuoksi ihan luokaton. Kellosta katselin, no kellon aikaa. Ihan kätevä vekotin siihen tarkoitukseen.
Kylmä! Ensimmäisen ja oikeastaan viimeisen kerran kisan aikana tuli kylmä. Jotkut sulloivat takkia päälle, mä puolestani ajattelin, että lisää vähän vauhtia ja ylöspäin tunkkaamisessa lämmöt nousevat ja näin myöskin kävi. Mä menin muuten shortseissa ja t-paidassa ja putkihuivi kaulassa koko reissun läpi. Viime vuonna Artenaran lähdössä oli neljä astetta lämmintä, joten eivät ole vuodet veljiä toisilleen.
Anttia ei näkynyt missään juottopaikalle ja lähdin eteenpäin. Päivän ensimmäisen säteet aukenivat sillalta, mutta maisemia ei todellakaan tehnyt mieli jäädä ihailemaan, kun hampaat meinasivat lyödä loukkua. Lähdin vähän reilummin liikkeelle pitkään nousuun ja sieluni hymyili silmieni kautta välittyvän näkymään. Juuri tämän takia olen täällä. Naavaisia puita ja kiemurtelevaa vuoristopolkua mäntymetsässä silmän kantamattomiin.
Tasasin vauhdin taas sellaiseksi, etten aja itseäni piippuun. Porukkaa tuli silti lappamalla vastaan selkä edellä. Yritin vilkuilla, näkyisikö Antti jossain vähän alempana. Ei näkynyt. Mulla oli sen verran isompi tarve kehittymässä, että ajattelin hänen nappaavan mut kiinni seuraavassa huollossa, koska vessat ovat kortilla näissä kekkereissä.
Tunsin, että päivästä on tulossa lämmin ja sudin aurinkorasvaa ympäriinsä. Unohdin kämmenselät ja huulet näin jälkikäteen ajateltuna. Lisäksi paidan vetoketjun avaamisen paljastamat pinnat ovat tosi tasaisesti ruskettuneita tai sitten eivät. Seuraavalla kerralla sitten.
Merkittävin tapahtuma tällä verttitonnin verran nousua kerryttäneellä osuudella oli Leki-sauvan lukitusmekanismin jumiutuminen. Käsiosa ei vain lähtenyt irti ja ajattelin, että valuttelen veden alla tuon kuntoon Artenarassa, kun juomapulloissani oli vain urheilujuomaa. En halunnut tahmata mekanismia. Harmillisesti tuo jumi poistui sillä seurauksella, että käsiosa oli lentänyt hevon Nevadaan ja jouduin opettelemaan sauvomaan ilman tätä melko relevanttia osaa kisan loppuun asti. Sellaista sattuu ja peukalo on vieläkin vähän tunnoton tuon seurauksena.
Artenara (63,8km ja noin 10:20 tuntia kulunut aikaa). Mainio huolto. Sain käytyä vessassa ja virvoiteltua naamaa kylmällä vedellä. Käytin huoltoon melkein puolituntisen aikaa ja lähdin kipuamaan kohti reitin upeimpia maisemia. Edellisvuotisesta pilvisestä säästä poiketen aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta. Huikeat näkymät antoivat vastapainoa jalkojen taakalle. Pitkän nousun jälkeen pitkä lasku antoi sellaista signaalia, että etureidet saa ainakin täyden vastineen rahoille. Kuuma ja sattuu. Tejedaan (75,2km) pääsyyn vaadittiin runsaasti nousua ja älyttömästi laskua. Annoin tasoitusta tosi paljon alamäessä jo nyt. Tästä eteenpäin matkantekoni taantui enemmän sauvakävelyksi, jos ei ollut hyvin selkeää polkua juostavaksi. Ylämäet menivät vielä siedettävästi, mutta alamäet hankalammin.
 |
| Karunkaunista vuoristoista maisemaa. Tänne kannattaa tulla ajan kanssa kuvausretkelle. |
Saavutin reitin ikonisen Roque Nublon kivipylväät ja sauvoin Garanonin isoon huoltopisteeseen (noin 85km). Anekdoottina sellainen, että paikalla oli useampi hieroja ja syötävää yllin kyllin. Tässä kohtaa mainitsen oman taktiikkani ruuhkaisissa huolloissa: Ensin viisi appelsiinin puolikasta naamatauluun ja sitten puolesta litrasta litraan kolaa naamatauluun, satunnaisesti vettä. Sen jälkeen makkaraa, juustoa muutama palanen. Kaksi puolen litran pulloa täyteen vettä tai urkkaa ja kuumimmille osuuksille kolmas varalle, jos noutaja alkaa kutsumaan. Sitten liikkeelle hyvin varo-varovasti. Jossain kohtaa pääsee röyhtäys ja täytyi aina toivoa, ettei muuta tule ulos kuin ääntä tässä prosessissa. Tämän jälkeen voi alkaa höyryämään taas kunnolla.
Garanonin huollon jälkeen meneminen oli sellaista onnetonta könyämistä. Etureidet kipeät ja kenkien sisällä kaikki ei ollut pelkkää silkkiä ja satiinia. Sauvoin eteenpäin ja matka taittui hitaasti, mutta varmasti. Tällä reitillä on loppuosa on selkeän laskuvoittoinen ja jos jaloissa on virtaa ja siedettävää kipua, voi rallatella mainiota vauhtia eteenpäin. Mä sain enemmänkin ihailla maisemia. Näin niitä riittää paljon pidempään. Kuinka mukavaa.
Seuraava osuus ennen Hierbahuertoa (101,4 km) oli muutettu edellisestä vuodesta osin. Kokonaisuudessaan tämä reitti oli mulle ihan täyttä kidutusta. Maisemat olivat toki paikoin hyvin hienot, mutta olin löylynlyömä. Nyt maksan hintaa liian vähäisestä treenimäärästä tai liian kovasta alkuvauhdista tai oikeasti molemmista. Huoltopiste oli nousun huipulla. Tutut rituaalit ja matka jatkuu kohti viimeistä pitkää laskua.
Tuskallinen taival ja parit tekniset osuudet reitin alaosassa ovat aivan älyttömiä. Reitillä on luiskekiveä, irtokiviä ja sopiviin kohtiin sijoittuu luonnollisesti kaktukset! Jos päivänvalossa nämä saattaa tulla vähän yllättäen, niin miettikääpä otsalampun valossa kikkaillen. Tässä kohtaa huiput pääsevät yli-inhimillisiin suorituksiin. Kärki painelee maratonin noin kolmeen tuntiin ja se tarkoittaa kylllä sitä, että nämä laskut tullaan kamikaze-tyylillä alas. Tekniikan täytyy olla ällistyttävän hyvä ja itseluottamuksen rokkikukkojen tasolla: "niin isot munat, että hajoaa jalat" - tasolla, tarkoitan.
Pääsin juuri päivänvalolla huoltopisteeseen ennen viimeistä selkeää ja helppoa nousua Ayagauresissa (111,1 km). Erityisen mukava yllätys oli tavata Jussi, jonka kanssa sauvoin mäen ylös jutellen niitä näitä. Mainio kaveri, terveisiä vaan! Mäen päältä olisi selkeä helppo lasku, mutta ei pystynyt. Sauvoen ja muutaman juoksuaskeleen kanssa ensin vanhalle auton romulle ja sitten kyllähän se joen pohja sieltä tulee vastaan lopulta.
Täyttä tuskaa. En mitenkään pysynyt Jussin kyydissä ja sauvoin myös ne helpot osuudet joen pohjalla, jossa viime vuonna painelin kuin hirvi menemään. Positiivisinta oli lampun toiminta. En joutunut vaihtamaan patteria kertaakaan Lumoniteen. Käytin sitä suurimmaksi osaksi vain himmeimmällä teholla ja välillä vaikeassa paikassa lisää valoa. Sinänsä koomista, kun mulla oli kaksi varaparistoa ja vieläpä toinen lamppu matkassa. Olin varautunut todella hyvin. Kuulin, että reitillä oli paljon ihmisiä, joilla lamppu oli vain kantannut ja pimeässä tuolta on varmaan ihan jännä tulla maaliin.
Tuo joenpohja on pitkä ja puuduttava. Jos vauhti on hidas, niin todella masentava. Sattuu ja harmittaa. Onneksi tiedän, että se loppuu joskus ja sitten alkaa tasainen osuus loppuun. Näin tälläkin kertaa. Päätin, että tälläkin kertaa haluan päättää kisan vahvasti, Finish Strong. Oliskohan tuosta noin seitsemän kilometriä maaliin ja lähden kuin bambi tapailemaan juoksuaskeleen tapaisia. Hetken päästä huomaan, että kyllähän mä pystyn ja jos kanttaus tulee, niin ei ole pitkää matkaa ryömiä maaliin. En kiihdytä päättömästi vauhtia, mutta tekeminen alkaa muistuttamaan juoksua ja tuntuu muuten aika hiton hyvältä.
En jää viimeiselle juottopisteelle Parque Suriin vaan painan kiihtyvällä askeleella eteenpäin. Enää muutama hassu kilometri. Ihan älyttömän hyvä fiilinki. Selkiä tulee vastaan reilusti ja pääsen sanomaan Jussillekin morot loppuvedon aikana. Ennen viimeistä tasaista tietä maaliin pari kilometriä ennen maalia ihmettelen, että mihin suuntaan nyt. Ällistelen parikymmentä sekuntia, missä reitti oikein menee, kunnes lopulta hoksaan. Sitten vaan loppuloilottelua ja kunnollisella loppukirillä yläfemmoja jaellen maaliin Jouni from Finland!
Tältä sivustolta näkee kätevästi, miten kisa on mennyt. Kirjoita vain hakukenttään nimi tai kisanumero (mulla 503).
Comments
Post a Comment