Vaarojen Maraton 65 km (6.10.2018)

Pitkän sepustuksen voi kuitata tällä kuvalla. Huippuporukalla maaliin valoisan aikana! Kuva: Pauliina Sjölund

Osallistuin sattuman johdatuksesta Vaarojen Maraton osallistumisoikeusarvontaan keväällä. Halusin tuplata polkukaverini Tuomaksen mahdollisuudet saada jatkaa pitkää keskeytymätöntä putkeaan tapahtumassa. Sain arvonnassa osuman ja onnetar oli suosiollinen myös Tuomakselle. Näinpä pitkä polkujuoksukausi tulisi jatkumaan vielä yhdellä kisalla.

Valmistautuminen kisaan oli pelkkää spedeilyä. Muutama hassu lenkki ja tahdotonta tekemistä. Niin ja Tough Viking - kisa neljännesosakuntoisena ja rantakymppi puolikuntoisena. Tällä pohjalla suuntasin Tuomaksen kanssa perjantaina kohti Kolia. Ennen Joensuuta sää oli selkeästi plussalla ja tuntui epäuskottavalta, että paikanpäällä olisi maa valkoisena.  Kuin veitsellä leikaten sää muuttui kuitenkin talviseksi ja liukkaudesta kieli metsään rysäytetty henkilöauto. Hyvä, etten ollut pakannut reppuun nastakenkiä...

Totutusti surkeasti nukutun viimeisen yön ennen tapahtumaa kruunasi jääkaappi helvetistä. Rakkine piti vartin välein kauheaa meteliä ja uni oli hyvin katkonaista koiran unta. Viideltä ylös, aamupala naamaan ja saavuimme pelipaikalle noin tunti ennen starttia. Mietin edellisiltana matkalle lähteneiden 130 kilometrin matkan sankareiden edesottamuksia säkkipimeässä metsässä, sillä kartalla kiiruhti useampikin tuttu pallero, enkä taatusti viittaa heidän ulkoiseen habitukseen.

Lähdin liikkeelle melkein samoissa varusteissa kuin Kaldoaivin kisaan, joskin kengät oli vaihtuneet hyvin pitäviin VJSportin Irock kakkosiin ja sukat Sealskinzeihin märkien polkujen vuoksi. Vaikka lähdössä oli vain pari lämpöastetta, niin parin kilometrin jälkeen kone kävi jo sen verran lämpöisenä, että takki jouti reppuun. Nousu Mäkrä-nimiselle vaaralle noin viiden kilometrin kohdalla alleviivasi maaston haastavuutta.

Katselin huipulta kirjaimellisesti pleksit huurussa usvaan verhoutunutta ruskamaisemaa. Tai olisin voinut katsella, jos olisin nähnyt jotain! Voi piip! Teutaroin hetken rillit kädessä, mutta huuru ei lähtenyt linsseistä tai vahvuuksilla olevista kakkuloista mihinkään. Yritin pyyhkiä niitä, ei mitään apua, päinvastoin. Maisema näytti vääristyneeltä, eikä pienipiirteistä kivien, juurien, mudan ja ruskan lehtien kirjoamaa polkua voinut kuvitellakaan juoksevansa. Meinasin pannuttaa Mäkrän päällä melko pahassa paikassa, jonka jälkeen tein manageripäätöksen. Mennään sitten ilman! Kun linssien vahvuus on +6, niin en todellakaan nähnyt polkua tarkasti ilman rillejä. Varsinkin alamäkien laskeutuminen oli melkoista touhua. Todellista vaarojen maratonia!

Jotenkin teutaroin itseni Jauholanvaaran päälle noin kympin kohdalla ja hahmotin hieman epätarkasti aivan upean maiseman. Tänne olisi kiva tulla valokuvaamaan ja vaeltamaan oikein ajan kanssa. Silmät alkoivat adaptoitumaan auttavasti tilanteeseen ja siristelemällä pystyin kulkemaan avonaisilla paikoilla melko mukavasti, mutta laskeutumiset varjoisilla metsäisillä osuuksilla olivat tuskaa. Poikkeuksena oli noin 15 kilometrin kohdalla oleva tasainen selkeä polku, jota oli kiva rallatella iloisesti ja heti sen perään harjun päältä kohti Rykiniemessä sijaitsevaa huoltopistettä, jonka saavuttaminen vaati parikymmentä metriä leveän joen ylitykseen kahluuvaijerin avulla.

Etenemisvauhtini kävi mukavasti yhteen parin mukavan kaverin (Roope ja Santtu) kanssa ja vuorovedolla jatkoimme eteläpään kierrokselle, jonka kehuttiin olevan tekninen ja pienipiirteinen. Tervetuliaisiksi tulikin heti pitkä ja jyrkkä ylämäki ja hiki pintaan taas täytyi saada.

Saavutimme kolmen kympin kohdalla sijaitsevan eteläpään monen vaaran jälkeen. Esimerkkeinä  ehkäpä vihollisen hämäämiseksi nimetty Kolinvaara, joita on kaksi kappaletta viiden kilometrin sisällä toisistaan linnuntietä (reitillä 25/40 km kohdalla). Tai kummalliselta kuulostavan Moisseenvaaran (28km), jonka jälkeen saavutimme pari useamman kulkijan "kaihon karavaania". Maasto oli hidaskulkuista. Arviolta muutama kilometri ennen Kiviniemessä sijaitsevaa huoltopistettä oli hyvin jyrkkä ja tekninen alamäki. Lähdin ohittamaan porukkaa ja kaikki menikin mainiosti siihen saakka, kunnes pito loppui tassun alta ja laskin persauksillani parin metrin kiven alas. Länkytin jostain mukavista retkeilymaastoista, joten ihan oikein oli kokea pienet kaatumusharjoitukset.

Ennen Kiviniemeä oli mukava pätkä nurmikkoa, jota oli taas pitkästä aikaa pudottaa menemään vähän reippaammin. Hyvä, etten kompastunut siinä johonkin lehtien peittämään yksittäiseen kiveen. Jotenkin nuo kaikkein helpoimmat pätkät ovat mulle kaikkein pannutusaltiimpia. Kun keskittyminen herpaantuu, niin kuskista tulee matkustaja.

Kiviniemessä etsin juoksupaitani taskusta cashew-pähkinäpussia. Harmikseni jouduin toteamaan olevani roskaaja, sillä olin ilmiselvästi pudottanut sen jonnekin matkan varrelle. Tämä oli paha takaisku siksikin, koska pähkinät olivat ainoa ei-makea eväs matkassa. Geelit alkoivat tökkimään. Onneksi mulla oli suolatabletteja matkassa ja sellaisen nauttiminen sai pahimman ällötyksen talttumaan.

Siispä nokka kohti Ryläystä. Tuo on kuulemma se juttu, miksi Vaarojen Maratonille tullaan. Olihan tuolla kieltämättä rampattavaa vaativaankin makuun, muttei se ollut merkittävästi hankalampi kuin Mäkrän tai eteläpään maastot. Sellainen knoppitieto, että Ryläyksen kiviputous ei ole aivan reitillä. Se näyttää kuvissa silmiini samantyyliseltä kuin Vuokatin Tolhovaara. Ehkäpä reitti kiertää joskus tuon putouksen kautta. En ihmettelisi yhtään. Ihan riittävän haastava toi on nykyiselläänkin mulle, eipä siinä mitään.

Ryläys selätetty. Kuva: Robert Sjölund

Noin viidenkympin kohdalla Ryläys on selätetty ja tietysti jaloissa tuntuu. Roope pystyy painelemaan alamäet selvästi reippaammin kuin mä, mutta ylämäessä pystyn imemään eron kiinni. Saavumme viimeiseen huoltoon Peiponpeltoon (54 km). Jossain niillä hujakoin vedän pannut mutaisella, mutta helpolla polulla. En vieläkään tiedä, mihin jalkani tökkäsin, mutta polvet ja kämmenet mutaan. Pari kirosanaa. Sattui vain egoon.

Sen jälkeen reitti kulkee "neljän polun risteyksestä" Mäkrän kiertäen mäkränaholle ja edelleen Pikku- ja Paha-Kolille (60 km). Ei ihan älyttömiä nousuja, mutta mutaista ja teknistä taivallettavaa kylläkin. Taisihan tuolla muutama porraskin olla talsittavana, mutta enemmän alamäkeen.

Näillä hujakoilla Roope irtautui tavoittelemaan kymmenen tunnin alitusta reissusta. Mä jatkoin Santun kanssa hyvävoimaisena kohti Satamaa (63 km). Sen jälkeen olikin vuorossa enää parin kilometrin nousu hotellille ja maaliin. Mulla oli oikein hyvin paukkuja loppunousussa, mutta halusin ylittää maaliviivan Santun kanssa samaan aikaan. Porukkaa oli oikein kivasti kannustamassa nousun varrella. Kiitos kannustuksesta! Maalista alkoi kantautumaan kuulutuksia ja lopulta punainen matto ja rinta-rinnan maaliin. Kädet ylös voiton merkiksi. Kymmenen tuntia alittui meilläkin. Hieno homma.

Roope tuli kanssamme Finisher - kuvaan. Sen jälkeen Hannun kanssa yläviitoset ja hän jeesasi mua ruokailun ja maalikamojen hakemisen kanssa. Kiitos!

Sekalaisia huomioita reissusta: 

En pysty sijoittamaan tarkasti kartalle episodia, jossa toisella kierroksella kulkenut pitkämatkalainen pötkötteli avaruushuopaan kääriytyneenä polun vieressä. Kysyin, onko kaikki hyvin ja kaveri vastasi heti "kyllä", joten jatkoin eteenpäin. Toivottavasti nokoset kantoivat kaverin maaliin asti.

Santtu on mun naapuri! Mikä on todennäköisyys, että tutustuu lähinaapuriin jossain huitsinnevadassa?

Vedenkulutus reissussa oli vähäinen. Ehkä liiankin vähäinen.
Lähdössä oli 19 kilometrin matkalle varattuna vain 7,5 desiä vettä plus isotoonisia geelejä, joita voi nauttia ilman vettä. Rykiniemessä join varmaan noin litran verran nestettä ja laitoin toisen mokoman seuraavalle 20 kilometrin siirtymälle. Se riitti kuitenkin hyvin. Kiviniemessä join ehkä sen litran verran ja varasin 15 kilometrin ryläyksen ylitystaipaleelle vain sen 7,5 desiä vettä, joka riitti juuri ja juuri. Viimeiselle 11 kilometrille nestettä oli tuo samainen määrä ja pari desiä sain heittää menemään maalissa.

Geelien kulutus oli sen sijaan yllättävänkin suuri. Olin lirutellut edellisiltana 11 kappaletta 40 ml geelipusseja yhteen lötköpulloon. Kaikki meni. Sen lisäksi nautin neljä isotoonista geeliä ja pari pussia powerbarin karkkeja. Ei ihan hetkeen aikaan tee mieli teollisia sokereita. Hampaat kiittävät.

Taustaa kisasta ja loppuajatukset:

Vaarojen Maratonista Suomen polkujuoksukilpailut alkoivat kymmenisen vuotta sitten, kun kourallinen hurjia kisailivat Kolin kansallismaisemissa. Sen jälkeen tapahtuma on kasvanut kuin pullataikina ja nykyisin tapahtumaan ilmoittautuminen tapahtuu arvonnan kautta suuren maailman malliin. Osallistujamäärä on rajoitettu noin tuhanteen. Se on ymmärrettävää, että alueen infrastruktuuri pystyy vastaamaan vierailijamäärän tarpeisiin.

Mielestäni paras mittari tapahtumille on viimeisen sallitussa aikarajassa maaliintulijan huomioiminen. Sen täytyy olla samalla tasolla kuin nopeimpien kisailijoiden kohdalla. Ilokseni voin todeta, että tämä tasalaatuisuus toteutui erinomaisesti. Reitin varrella huolto on hyvin askeettinen, kun kolme huollossa on tarjolla pelkästään vettä. Tälle karulle kohtelulle on hyvin yltäkylläinen tarjoilu hotellin tiloissa. Aivan kuningasidea oli heti maaliinpääsyn jälkeen tarjoiltu makkara ja leipäjuusto. Näiden voimilla jaksoi hakea vaihtovaatteet, käydä rauhassa saunassa ilman että taju meinaa mennä kankaalle energiavajeen vuoksi.

Vaarojen Maraton päättää Suomen polkujuoksukiertueen normaali- ja ultramatkalla. Vakaa tavoitteeni on pitää parin kuukauden aktiivinen palautuskausi, koska tänä vuonna olen hölkännyt numerolappu rinnassa noin viisisataa kilometriä ja se on ilmiselvästi mulle liikaa. Kroppa huutaa lepoa. Leposyke on reilusti yli kymmenen lyöntiä normaalia korkeammalla tasolla ja uni on liian katkonaista, eikä motivaatiota ole ollut Kaldoaivin juoksun jälkeen oikein mihinkään.

Aktiivinen palautuminen tarkoittaa käytännössä sitä, että pitkät juoksulenkit vaihtuvat punttisaliin, uintiin, kävelyihin ja lyhyempiin juoksuihin kun huvittaa. Juuri nyt ei huvita.