Juoksutapahtuma Suomen huipulla oli kaksijakoinen. Paljon helppoa ja yllättävän upeaa keliä ja vastapainoksi todella teknistä tekemistä kamalassa myräkässä!
Valmistautuminen Kaldoaivin kisaan oli lähinnä palauttelua Ylläs-Hetta (YPH 134) reippailusta noin kuukausi aiemmin. Sain hölköteltyä alle vain muutaman pidemmän harjoituslenkin, joista päällimmäisenä jäi mieleen Wäikola Trailsin Laurin järjestämä kuuma kesäillan 32 kilometrin polkujuoksu Nuuksiossa. Kävimme välillä uimassa ja vesi oli vielä ilmaakin lämpimämpää hyvin myöhään illalla. Lenkki oli oikeastaan täydellinen poislukien vasemman polven ulkosyrjän hienoista kipeytymistä, sekä akillesjänteeseen lievää kosketusarkuutta. Toipuminen YPH:sta oli selvästikin vielä pahasti kesken ja näinpä keskityin suitsimaan menohaluja, jotta saisin ladattua patterit täyteen ja paikat kuntoon ennen kisaa.
Lensimme Ivaloon torstaina Tuomaksen, Samin ja Tuukan kanssa, josta vuokra-autolla ensin pitstoppi savuporopitsalle Inarissa ja siitä edelleen kohti Lomatärppi - majoitusta. Kiitokset hyvin joustavalle ja avuliaalle isännälle, joka taustoitti vesitilannetta reitillä.
Edellinen ilta oli juuri sellaista levotonta sähläämistä ja muistaakseni juttelimme sanan tai kaksi polkujuoksusta ja taisi väliin lipsahtaa jokunen puujalkakin. Yöllä ei uni meinannut tulla simmuun sitten millään, lähinnä siitä syystä että olo tuntui niin turpealta, että synnytys alkaa ihan pian. Toisaalta tässäkään ei ole mitään uutta auringon alla - en ottanut tästä pienintäkään huolta, koska tiedän pystyväni valvomaan helposti pitkänkin kisan lyhyillä edellisen yön unilla. Hyvä niin.
Kun lähtö oli lähellä alkoi verenpaineen nostatus. Mun oli tarkoitus käydä vähän aukaisemassa paikkoja kevyellä hölkällä ennen kisaa. Vasen akilles pingaili vähän, mutta matka on pitkä ja pieni vaiva saattaa helposti kasvaa jättimäiseksi. Hätä pois, mähän sauvakävelen poikien kanssa ja pystyn vähentämään tarvittaessa jalalta kuormaa. Vartti ennen kisaa kamat päälle ja se tunne, kun otan LEKIn sauvat käteen ja niiden käsiremmit ovat mökillä laatikossa. Noh. Reippaasti vaan ryhmäkuvaan.
Ensimmäinen tiukaksi kehuttu nousu ei kävellen ollut lainkaan hankala jättärillä käytettyjen tunkkausten vuoksi. Sen jälkeen siirtyminen asfaltille, jonka ajattelin olevan tappavan tylsää. Mutta kun ei ollut tylsää hauskojen juttujen, leppoisan matkavauhdin ja paljon ennakko-odotuksiani hienompien maisemien ansiosta. Fiilistä nostatti se, että Cutoffia ajatellen tämä hissuttelu oli oikein riittävä matkavauhti.
Odotettu siirtyminen erämaahan tapahtui parin tunnin ja viidentoista kilometrin kohdalla. Jostain päähäni oli istutettu käsitys, että Kaldoaivin reitti on vähän tylsä - sehän menee mönkijäuraa, eikä katseltävää ole juurikaan. Meidän juoksusarjalaisten suureksi tuuriksi keli hipoi alkumatkasta täydellistä. Näkyvyys oli erinomainen joka suuntaan ja mä sain makeaa oikein Porvoon mitalla heti alkumatkasta.
Mieleen jäi erinomaisella huumorilla varustettu viidellä kilometrillä aikaistetun SKY-huoltopisteen parivaljakko. Töristiin niitänäitä ja nautimme eväitä. Tuomas kaivoi liivinsä uumenista karjalanpiirakan ja heitti vitsillä, että nyt kun saisi vielä hömpsyn miestä väkevämpää, niin viilenevä ilta olisi täydellinen. Eiköhän siihen jostain huoltokaveri kaivanut Jallu-pullon ja Tuomakselle pienet hömpsyt. Piip. Tämä on tietysti sensuroitu kohta. *virnuu*
Mä laitoin pitkät trikoot ja hanskat päälle ja olin valmis alusta vielä pidentyneelle taipalelle kohti Dropbag-huoltoa. Väli oli kasvanut reiluksi viideksikympiksi, mutta viileä ilma piti vedenkulutuksen maltillisena eikä ongelmia siinä suhteessa tullut. Huollon veijarit toivottivat meille nautinnollista yötä ja maisemat ylittivät kaikki odotukseni.
Unenomainen auringonlasku tuntureiden alkuosuudella ja pastellinvärisen järvien kirjoaman erämaan avaruus puhui suoraan sieluun ja vain hentoinen hämärä verhosi maiseman ohuella hunnulla. Uusi päivä valkeni hämmästyttävällä tavalla kivuttuamme reitin kenties pisimmän nousun harjalle, jossa könötti vanha kolmiomittaustorni. Kannatti katsoa taaksepäin ja sivuilleen, sillä kymmenet järvet välkehtivät hopeaisina tai peilasivat punaisen sävyjä.
Tästä hetkisen päästä kävelimme korkeuksiin kurottelevan tuplasateenkaaren alta. Hetken aikaa tunturien huiput roihusivat syvän punaisina. Tämän jälkeen silmien eteen vedettin tasaisenharmaat verhot, joita heilutti koko ajan voimakas tuuli, joka alleviivasi mahtiaan reitin korkeilla kohdilla ja aavoilla nummilla. Tuulen kaverina silmälaseihin tarttuneet vesipisarat aiheuttavat muutaman ylimääräisen kiviinpotkimisen, kun en erottanut kivenmurikoita pisaroista. Hokan Möhköjen ansiosta en saanut pieniäkään vammoja varpaisiin, mutta jalkojen liottaminen edesauttoi muodostamaan tosi kipeää rakkoa pikkuvarpaisiin
Alkusuunnitelmissa oli, että kuljemme yön yli porukalla turvallisuussyistä. Yö oli niin valoisa, ja matkavauhdissamme oli sellainen ero että Tuomas sai ihailla uuden päivänkoin soolona noin kello yhdestä alkaen. Nostimme napsun verran vauhtia Tuukan kanssa ja ihailimme yön visuaalista näytelmää kimpassa noin reissun ensimmäisen puolikkaan verran. Sen jälkeen nostin matkavauhtini omaan joutuisuuteeni ja varpaita kiusanneet rakot jättivät suurimmaksi osaksi rauhaan. Heti jos ajattelikaan kävelyä, muistivat ne kyllä muistuttaa olemassaolostaan. Juostaan sitten. Ei kait siinä sitten. Hämmentävää kyllä, ei akillesjänne kiusannut yhtään loppumatkasta, eikä tälläkään hetkellä ole minkäänlaista kosketusarkuutta havaittavissa.
Saavuin Dropbag huoltoon noin puoli seitsemältä aamulla. Aukaisin Soba-nuudeli purkin ja kaivoin neitsytmatkallaan olevan termospullon ja kaadoin vettä joukkoon. Kylmää vettä! Sisäpullo oli särkynyt ja termos teki Titanicit. Nuudelit jäivät syömättä. Onneksi olin pakannut mukaan kolme pientä karjalanpiirakkaa ja heitin ne hetuloihini tuuman vahvuisen meetwurstipinkan ryydittämänä. Toimii!
Sitten vaan nokka kohti Skalluvaaraa ja ihan pienenä yksityiskohtana siinä välissä vesistönylitykset. Sain taitettua hyvällä rytmillä matkaa ensimmäiselle ja pahimmalle ylitykselle. Ei ristinsielua missään, mutta reippaasti vaan rekkain alle. Näin yhden viirin ja suunnistin sitä kohti. Muistin hämärästi, että kannattaa nousta ylävirtaan, kun siellä on matalampaa. Tein näin, mutta kun vettä alkoi tulla reilummin vastaan, päätin mennä yli mokomasta virtapaikasta niin että heilahtaa.
Katsoin oikealle päin ja näin pari viiriä. No sinne siis ja hetken päästä tajusin tehneeni ensimmäisen muutaman minuutin pummin reissulle. Keli oli nummella ihan törkeän huono. Vettä ja tuulta päin lättyä ja sain paikoitellen pinnistellä reittimerkkien näkemistä.
Tein toisen ja viimeisen pummin sellaisessa kohdassa, jossa rata tekee mutkan. En tajunnut katsoa sivulleni vaan jatkoin suoraan, mutta onneksi pääsin takaisin reitille varsin pienellä pummauksella.
Toinen ja kolmas vesistön ylitys menivät huomattavasti ensimmäistä helpommin, mutta aikamoista touhua. Muutama muumi on tainnut lipua multakin virran mukana pois laaksosta, kun tänne haluaa tulla teutaroimaan. Sitten alkoivat reitin herkulliset suo-osuudet. Askel, askel, hyppy. Kiveltä toiselle, tai mudassa möyrien. Kengät ei todellakaan tällä reitillä pysy kuivana.
Unenomainen auringonlasku tuntureiden alkuosuudella ja pastellinvärisen järvien kirjoaman erämaan avaruus puhui suoraan sieluun ja vain hentoinen hämärä verhosi maiseman ohuella hunnulla. Uusi päivä valkeni hämmästyttävällä tavalla kivuttuamme reitin kenties pisimmän nousun harjalle, jossa könötti vanha kolmiomittaustorni. Kannatti katsoa taaksepäin ja sivuilleen, sillä kymmenet järvet välkehtivät hopeaisina tai peilasivat punaisen sävyjä.
Tästä hetkisen päästä kävelimme korkeuksiin kurottelevan tuplasateenkaaren alta. Hetken aikaa tunturien huiput roihusivat syvän punaisina. Tämän jälkeen silmien eteen vedettin tasaisenharmaat verhot, joita heilutti koko ajan voimakas tuuli, joka alleviivasi mahtiaan reitin korkeilla kohdilla ja aavoilla nummilla. Tuulen kaverina silmälaseihin tarttuneet vesipisarat aiheuttavat muutaman ylimääräisen kiviinpotkimisen, kun en erottanut kivenmurikoita pisaroista. Hokan Möhköjen ansiosta en saanut pieniäkään vammoja varpaisiin, mutta jalkojen liottaminen edesauttoi muodostamaan tosi kipeää rakkoa pikkuvarpaisiin
Alkusuunnitelmissa oli, että kuljemme yön yli porukalla turvallisuussyistä. Yö oli niin valoisa, ja matkavauhdissamme oli sellainen ero että Tuomas sai ihailla uuden päivänkoin soolona noin kello yhdestä alkaen. Nostimme napsun verran vauhtia Tuukan kanssa ja ihailimme yön visuaalista näytelmää kimpassa noin reissun ensimmäisen puolikkaan verran. Sen jälkeen nostin matkavauhtini omaan joutuisuuteeni ja varpaita kiusanneet rakot jättivät suurimmaksi osaksi rauhaan. Heti jos ajattelikaan kävelyä, muistivat ne kyllä muistuttaa olemassaolostaan. Juostaan sitten. Ei kait siinä sitten. Hämmentävää kyllä, ei akillesjänne kiusannut yhtään loppumatkasta, eikä tälläkään hetkellä ole minkäänlaista kosketusarkuutta havaittavissa.
Saavuin Dropbag huoltoon noin puoli seitsemältä aamulla. Aukaisin Soba-nuudeli purkin ja kaivoin neitsytmatkallaan olevan termospullon ja kaadoin vettä joukkoon. Kylmää vettä! Sisäpullo oli särkynyt ja termos teki Titanicit. Nuudelit jäivät syömättä. Onneksi olin pakannut mukaan kolme pientä karjalanpiirakkaa ja heitin ne hetuloihini tuuman vahvuisen meetwurstipinkan ryydittämänä. Toimii!
Sitten vaan nokka kohti Skalluvaaraa ja ihan pienenä yksityiskohtana siinä välissä vesistönylitykset. Sain taitettua hyvällä rytmillä matkaa ensimmäiselle ja pahimmalle ylitykselle. Ei ristinsielua missään, mutta reippaasti vaan rekkain alle. Näin yhden viirin ja suunnistin sitä kohti. Muistin hämärästi, että kannattaa nousta ylävirtaan, kun siellä on matalampaa. Tein näin, mutta kun vettä alkoi tulla reilummin vastaan, päätin mennä yli mokomasta virtapaikasta niin että heilahtaa.
Katsoin oikealle päin ja näin pari viiriä. No sinne siis ja hetken päästä tajusin tehneeni ensimmäisen muutaman minuutin pummin reissulle. Keli oli nummella ihan törkeän huono. Vettä ja tuulta päin lättyä ja sain paikoitellen pinnistellä reittimerkkien näkemistä.
Tein toisen ja viimeisen pummin sellaisessa kohdassa, jossa rata tekee mutkan. En tajunnut katsoa sivulleni vaan jatkoin suoraan, mutta onneksi pääsin takaisin reitille varsin pienellä pummauksella.
Toinen ja kolmas vesistön ylitys menivät huomattavasti ensimmäistä helpommin, mutta aikamoista touhua. Muutama muumi on tainnut lipua multakin virran mukana pois laaksosta, kun tänne haluaa tulla teutaroimaan. Sitten alkoivat reitin herkulliset suo-osuudet. Askel, askel, hyppy. Kiveltä toiselle, tai mudassa möyrien. Kengät ei todellakaan tällä reitillä pysy kuivana.
Kenkien pito oli onneksi aivan erinomainen ja harvalukuisia selkiä alkoi tulemaan vastaan. Mutta kuinka hemmetin pitkä tämä väli oikein on? Kelloni oli hyytynyt ja arvioni mukaan mun olisi pitänyt olla perillä paljon aikaisemmin. Viimeinen etappi oli kutistunut parista kympistä noin seitsemääntoista. Onneksi mulla oli virtaa ja töppöstä toisen eteen sitten vaan.
Vedenkulutus dropbag-huollosta Skalluvaaraan oli kelistä johtuen alle litra vettä! Tämän lisäksi imaisin monta isotoonista geeliä, jotka voi napata ilman vettä. Olo tuntui erinomaiselta, poislukien nuo kirotut rakot ja jouduin harmikseni syömään pari särkylääkettä, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna en ole onnistunut rikkomaan paikkojani kivun keinotekoisella taittamisella.
Saavuin Poronerottelualueelle Skalluvaaraan ja täytin vain litran verran vettä. Hosuin sen verran, että unohdin jättää roskat taskustani, joten jouduin turhaan raahaamaan geelipakkauksia viimaisen tunturin yli. Sellaista sattuu.
Tunturin korkeimmalla kohdalla vatsa alkoi kertomaan isommasta hädästä. Onneksi se ei äitynyt akuutiksi, sillä siinä tuiverruksessa olisi jäätynyt hetkessä. Tässä kohtaa voisin mainita erinomaisesta asuvalinnasta. Juoksutrikoilla pärjäsi tuiverruksen ja sateen, kunhan pysyi liikkeellä ja Goren tolkuttoman kallis takki oli jokaisen pennosen arvoinen. Korvaisin valitsemani pyöräilyhanskat fleecellä/villalla. Niin. Mun paksummat hanskat jäivät lämmittämään dropbagia.
Viimeisen tunturin ylityksen jälkeen taistelin vatsaa vastaan, kunnes sain tungettua energiaa sisään ja sain karsittua muutaman juoksuaskeleen välein otetut kävelyaskeleet pois yhtälöstä. Lopulta rinne jyrkkeni ja hölkkäsin kilpaa virtaavan veden kanssa hymy huulilla. Tää muuten loppuu ihan kohta! Polku vaihtui jyrkäksi hiekkatieksi ja lopulta pikitieksi. Viitta kertoi ystävällisesti, että neljä kilometriä matkaa maaliin.
Vedenkulutus dropbag-huollosta Skalluvaaraan oli kelistä johtuen alle litra vettä! Tämän lisäksi imaisin monta isotoonista geeliä, jotka voi napata ilman vettä. Olo tuntui erinomaiselta, poislukien nuo kirotut rakot ja jouduin harmikseni syömään pari särkylääkettä, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna en ole onnistunut rikkomaan paikkojani kivun keinotekoisella taittamisella.
Saavuin Poronerottelualueelle Skalluvaaraan ja täytin vain litran verran vettä. Hosuin sen verran, että unohdin jättää roskat taskustani, joten jouduin turhaan raahaamaan geelipakkauksia viimaisen tunturin yli. Sellaista sattuu.
Tunturin korkeimmalla kohdalla vatsa alkoi kertomaan isommasta hädästä. Onneksi se ei äitynyt akuutiksi, sillä siinä tuiverruksessa olisi jäätynyt hetkessä. Tässä kohtaa voisin mainita erinomaisesta asuvalinnasta. Juoksutrikoilla pärjäsi tuiverruksen ja sateen, kunhan pysyi liikkeellä ja Goren tolkuttoman kallis takki oli jokaisen pennosen arvoinen. Korvaisin valitsemani pyöräilyhanskat fleecellä/villalla. Niin. Mun paksummat hanskat jäivät lämmittämään dropbagia.
Viimeisen tunturin ylityksen jälkeen taistelin vatsaa vastaan, kunnes sain tungettua energiaa sisään ja sain karsittua muutaman juoksuaskeleen välein otetut kävelyaskeleet pois yhtälöstä. Lopulta rinne jyrkkeni ja hölkkäsin kilpaa virtaavan veden kanssa hymy huulilla. Tää muuten loppuu ihan kohta! Polku vaihtui jyrkäksi hiekkatieksi ja lopulta pikitieksi. Viitta kertoi ystävällisesti, että neljä kilometriä matkaa maaliin.
Lähdin pitämään olosuhteisiin nähden reipasta vauhtia. Yllätyin, että jalkapohjiin tai pikkuvarpaiden rakkoihin tuntunut pätkän vertaa. Lopulta maalialue alkoi häämöttämään ja yksi tanskalainen kaveri käveli tuskaisennäköisenä ja ohitin hänet ehkä parisataa metriä ennen maalivaatetta. Saanut polven hajalle. Paiskasimme yläviitoset ja otin pienen loppukirin. Hämmästyttävän tuoreet jalat ja hymy huulilla maaliin. Kiitos järjestäjille.
Edit: Oli pakko lisätä tämä kisan järjestäjien ottama kuva, koska summaa mainiosti tunnelmani reissusta.
Kuva: Poppis Suomela
Kaldoaivin kämmit
- Lentokoneen ruumaan ei saa laittaa akkuja tai powerbankkeja, muuten saattaa käydä niin, että laitteen sijaan odottaakin A4, jossa tämä vielä varmemmaksi vakuudeksi kerrotaan.
- Kävelysauvojen remmit ei ollut kiinni sauvoissa. Ei tullut sauvakävelyä. Jälkikäteen ajateltuna tämä oli ihan jees.
- Fillarihanskat ei pidä vettä. Paikoin sormet umpijäässä.
- Termospullon Titanic matka.
- Taas rakot varpaisiin ja vasemman polven syrjässä pingimistä. Ei liikaa, muttei tulisikaan. Näihin täytyy yrittää keksiä jotain fiksua.
- Kaksi lyhyttä pummia. Molemmissa yhtenä isona tekijänä huono näkyvyys ja mielestäni näissä ollut vähän epälooginen reittimerkkaus.
- Ylitin ensimmäisen joen tosi tiukasta virtapaikasta, jätin ylävirran helpomman kohdan käyttämättä, kun näytti olevan polveen asti virtaus. Ylityskohdassa viimeinen askel vyötäröä myöten vedessä. Ei kuitenkaan tullut uintikeikkaa.
Linkkejä:
Reitti: https://www.kaldoaiviultratrail.fi/reitti/
Pallurat: http://www.tulospalvelu.fi/gps/2018kaldoaivi/?v=m3
Sijoitukset: https://www.kaldoaiviultratrail.fi/tulokset/
Videokooste: https://www.youtube.com/watch?v=MNN4hws1WZw
Videokuvaa. Tässä maistiaiset ensimmäisestä vesistönylityksestä: https://youtu.be/8R-lSCW8HDY
Jos muuten ihmettelet, miksi kuvat on kaareutuvia, niin kalustona oli ensimmäistä kertaa mukana rintaremmissä Gopro Hero 5 Black. Harmi, että ne eivät saaneet vangittua väriloistoa sellaisena kuin sen silmin näin, mutta vähän jotain käsitystä paikasta noistakin toivottavasti saa.
Edit: Oli pakko lisätä tämä kisan järjestäjien ottama kuva, koska summaa mainiosti tunnelmani reissusta.
Kuva: Poppis Suomela
Kaldoaivin kämmit
- Lentokoneen ruumaan ei saa laittaa akkuja tai powerbankkeja, muuten saattaa käydä niin, että laitteen sijaan odottaakin A4, jossa tämä vielä varmemmaksi vakuudeksi kerrotaan.
- Kävelysauvojen remmit ei ollut kiinni sauvoissa. Ei tullut sauvakävelyä. Jälkikäteen ajateltuna tämä oli ihan jees.
- Fillarihanskat ei pidä vettä. Paikoin sormet umpijäässä.
- Termospullon Titanic matka.
- Taas rakot varpaisiin ja vasemman polven syrjässä pingimistä. Ei liikaa, muttei tulisikaan. Näihin täytyy yrittää keksiä jotain fiksua.
- Kaksi lyhyttä pummia. Molemmissa yhtenä isona tekijänä huono näkyvyys ja mielestäni näissä ollut vähän epälooginen reittimerkkaus.
- Ylitin ensimmäisen joen tosi tiukasta virtapaikasta, jätin ylävirran helpomman kohdan käyttämättä, kun näytti olevan polveen asti virtaus. Ylityskohdassa viimeinen askel vyötäröä myöten vedessä. Ei kuitenkaan tullut uintikeikkaa.
Linkkejä:
Reitti: https://www.kaldoaiviultratrail.fi/reitti/
Pallurat: http://www.tulospalvelu.fi/gps/2018kaldoaivi/?v=m3
Sijoitukset: https://www.kaldoaiviultratrail.fi/tulokset/
Videokooste: https://www.youtube.com/watch?v=MNN4hws1WZw
Videokuvaa. Tässä maistiaiset ensimmäisestä vesistönylityksestä: https://youtu.be/8R-lSCW8HDY
Jos muuten ihmettelet, miksi kuvat on kaareutuvia, niin kalustona oli ensimmäistä kertaa mukana rintaremmissä Gopro Hero 5 Black. Harmi, että ne eivät saaneet vangittua väriloistoa sellaisena kuin sen silmin näin, mutta vähän jotain käsitystä paikasta noistakin toivottavasti saa.
Comments
Post a Comment