Vuokatti Trail Challenge 100 (2.9.2017)

Edellisen illan rankkasade ja piiskaava tuuli olivat kisapäivänä vain kaukainen muisto. Taivaanranta vaaleni pastellinvärisenä kauniin vaaramaiseman ylle juuri ennen lähtöpaikkaa bussin ikkunasta katseltuna.

Aamunkoi

Naavaparta lekottelee

Startti. Hiidenportin rotkojärviä reunustavat naavaiset puuvanhukset kylpivät auringonvalossa. Järvien pinnasta nouseva usva siivilöityi hypnoottisesti luonnontilaisten ikimetsien läpi. Täällä olisi kiva viettää aikaa kameran kanssa pidemmänkin aikaa.

Rotkojärvi

Hypnoottista vaaleutta

Alkumatkan naavaiset kuusikot vaihtuivat melko nopeasti pitkospuiden halkomaksi suoalueeksi. Pehmeä maastonpohja sekä paikoitellen erittäin liukkaat ja parasta ennen päiväyksen ohittaneet pitkospuut tekivät tepposet tottumattomalle. Yhdet tyylipuhtaat pannut sain aikaiseksi, joskin kovimman kolauksen sai itsetunto. Ehkäpä reittiohjeessa suositellut nastakengät ei olisivatkaan lopulta ihan huonoimmasta päästä oleva ajatus. Kiintoisaa.

Pitkospuita ja suota riitti alkumatkalla vaativaankin makuun

Rentous oli tekemisestä kaukana ja varoin alitajuisesti ennen kisaa kipeytynyttä oikeaa pohjetta sillä seurauksella, että seuraavaksi vihloi oikea lonkanseutu, pakottaen hölkän hidastamisen kävelyhölköttelyyn noin kolmanneksen kohdalla kokonaismatkasta. Tuossa kohtaa oli mun henkisesti hankalimmat hetket ja vinkkasin alusta asti matkannutta juoksukaveriani menemään menojaan, sillä en halunnut hidastaa hänen vauhtia tarpeettomasti. Ilmeni, että Jaakolla koipi oli myös sen verran kipeä, että matkavauhti riitti myös hänelle.

Rakas päiväkirja, muista ottaa pitkälle matkalle kävelysauvat heti lähdöstä mukaan. Ne eivät hurjasti paina, mutta auttavat todellakin paljon, jos voimansiirrossa on jotain hökkiä.

Erinomaisen miellyttävää harjumaisemaa

Reitin eniten yläkonttoria koettelevalla osuudella vuorottelivat suot pitkospuineen ja metsäautotiet. Ohitimme tarinan kolmannen päähenkilön vaihdettuamme muutamat kokkapuheet ja jatkoimme Jaakon kanssa kahdestaan kohti maisemiltaan komeaksi kehuttua Rumoa, kun hetkellisesti oli tossu paremmin syönnillään.

Karusta nimestään huolimatta Rumon seutu oli inspiroiva. Näimme ensin kuohuvan kosken ja maasto muuttui enemmän kumpuilevaksi ja lopulta tosi kivaksi harjumaisemaksi, jossa oli mukavaa napsia puhtia puolukoista ja turista kaikenlaista joutavaa.

Pyörylöi kivilöi

Puolimatkan krouvin jälkeisellä tieosuudella kaimani saavutti meidät, sillä hän pystyi juoksemaan, kun meidän hölkkä-kävely oli taantunut melkein pelkäksi kävelyksi. Melkein heti näin lähietäisyydeltä toisen kyykäärmeen matkan varrella, mutta onneksi se ei tunkenut kieltään kenenkäänvpinnojen väliin, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Minä en oikein.

Maanselkä otti meidät vastaan höyryävine lihapatoineen. Taivaallista! Vaihdoin kuivat sukat ja kengät litimärkien varusteiden tilalle. Yhtään rakkoa tai hiertymää ei ollut alkumatkasta tullut ja miksipä pulmia tulisi loppumatkastakaan.

Sateenkaaren pää

Mikä siinä oli vaihtaa kuulumisia auringon loistaessa kilpaa viehättävien kisanjärjestäjien hymyjen kanssa. Kaima järkkäsi meille vieläpä kahvit ja lähdimme viimeiselle maratonin mittaiselle taipalelle kolmikkona.

Jossain kohtaa kaima tipahti kyydistä vähän yllättäen ja sauvoimme Jaakon kanssa eteenpäin rennosti kohti Vuokatin vaaroja. Onneksi viimeisellä tankkauspisteellä ennen hämäräntuloa kaima materialisoitui seuraamme. Olisikohan tuosta ollut noin parikymmentä kilometriä maaliin.

Tolhonvaara aloittaa haasteellisen loppupätkän

Sovimme, että loppumatka kuljetaan ilman muuta porukassa. Säkkipimeään metsään ja louhikkoisiin vaaroihin ei yksin ketään porukasta lasketa. Kisan varmasti kaikkein paras päätös. Kaivoimme noin yhdeksän aikoihin otsalamput esiin ja Tolhonvuori aloitti jo pitkään odotetun haastavan kahdentoista kilometrin mittaisen vaaraosuuden. Louhikkoista ylämäkeä. Hidasta. Louhikkoista ja pirun jyrkkää. 

Vaarojen päällä ei kauaa tarvinnut vanhentua vaan jo kohta kipeille kintuille oli tarjolla niljaista ja pirun jyrkkää alamäkeä. Vaarallista, kirjaimellisesti ja todella hidasta. Sen jälkeen kaavaan kuului suoalueen yli siirtyminen pitkospuita myöden ja sitten toistetaan kuuri. Monta, monta kertaa.

Kuvasta saa käsityksen upeista maisemista vaarojen laelta valoisan aikaan. 

Yö oli hämmästyttävän lämmin ja mullakin vain teepaita ja shortsit jalassa, vaikka hieman ripsikin vettä, kunnes ehkäpä Jaakon rehvakkaat puheet kuultuaan yläkerran ukko heitti vettä niskaamme (kylmää) oikein kunnolla noin viisi kilometriä ennen maalia.

Sadetamineita siis päälle ja tossua toisen eteen, ettei tule vilu. Hetken päästä kaimalla tilttasi otsalamppu, vaikka oli jo yhdet paristot vaihtanut siihen. Matkavauhti tasaisellakin osuudella oli melkoista matelua, mutta niin vaan Pöllyt muuttuivat Pienen kautta Isoon ja lopulta Vuokatin asutus alkoi häämöttämään horisontissa. Erikoinen optinen harha oli paikallisen Hesburgerin lähellä. Näytti, että siellä olisi ollut porukkaa ruokailemassa pikkutunneilla, vaikka lähemmin tarkasteltuna herrasväki oli toisen kaupan näyteikkunassa patsastelemassa.

Maaliviiva ylittyi kolmen amigon komeana rintamana. Aikamoinen liivijengi tuo J-Jengi!

Epilogi

Raahustin hotellille ja huuhtelin suurimmat mudat varusteista ja pakkasin kamat, sillä en tiennyt, miten helposti aamulla tuo olisi tehtävissä. Joskus puoli viiden maissa petiin ja muutaman katkonaisen unitunnin päästä aamupalalle. Kaamea nälkä ja mahdottomat kierrokset, mutta olosuhteisiin nähden hyvin sitä pystyi linkuttamaan.

Muualla ei juurikaan tuntemuksia ollut, eikä oikein näin muutama päivä jotoksen jälkeenkään, paitsi oikeassa polvessa. Tässä kohtaa on lienee aiheellista palata siihen jalkojen kuntoon. Varvasmustikoita vaativaan makuun! Jatkossa en varmasti vaihda tossuja, jos ei tuntemuksia jaloissa ole. Piste.

Haluan vielä kerran kiittää upeita vapaaehtoisia huoltopisteillä, jotka jaksoivat tsempata ja huoltaa kisan peränpitäjiä myöhäiseen yöhön saakka. Erinomaisen kokemuksen moottoreina Kiitos kuuluu tietysti Jaakolle ja kaima-Jounille