 |
| Miun MIUT oli 5/5! |
Etukäteen tapahtumaan perehtyneenä olin melkoisen varma, että Madeiran juoksu itärannikolta (Porto Moniz) länsirannikolle (Machico) vuoristoisen keskiosan kautta tulisi olemaan rankin urheilutapahtuma, johon olen osallistunut. Konsepti on jotakuinkin sama kuin pari kuukautta sitten Transgrancanaria-tapahtumassa. Lyhyempään matkaan oli ympätty enemmän nousua, joten mäkien täytyisi tällä kurin olla jyrkempiä.
Lähtö kisaan tapahtui lauantaina keskiyöllä Porto Monitz - nimisestä pikkukylästä, jonka rannikolle vyöryviä aaltoja pääsi ihastelemaan Ylläksen kokoisen (400 metriä) serpentiininousun kohotessa ylöspäin. Tämän jälkeen seurasi samanlainen lasku alas. Tien kaventuessa ensimmäisen kerran Madeiralle lajityypilliseksi Levadaksi (kastelukanava), sumppu oli valmis. Usean minuutin odottelu ja askel kerrallaan eteneminen turhauttaa hieman. Eutopiassa nopeimmat etenijät kulkisivat kärjessä ja kenenkään ei juuri täytyisi odottaa, käytännössä etujoukkoihin eksyy aina joku tulppa ja koko jono seisoo. Tylsyyttä lievittääkseni astuin portaiden kiinnityspultin päälle, siis sellaisen sentin halkaisijaltaan olevan portaan yläpuolelle ulottuvan tapin päälle ja jäin kiinni kengästäni siihen. Ensimmäiset pannut olivat hyvin lähellä. Kengät kestivät tämän hämmästyttävän hyvin.
Laskun alaosassa fiilistä tekemiseen toivat tien varteen kerääntyneet ylävitosia tarjoilevat kyläläiset. Leveästi hymyillen olikin aloittaa ensimmäinen pitkä nousu vehreässä luonnossa, portailla ja ilman. Ohittelupaikkoja on vähän nihkeästi ja tällä otannalla ranskalaisilla lajitovereillamme oli eniten vaikeuksia antaa tilaa ohitukselle sellaisessa paikassa, jossa se oli mahdollista. Tekemisestä tulee jotenkin mieleen suomalaistem hyvin taitama ohikaista alkaa - käyttäytyminen. Kun tällaista tapahtui, niin muistuttelin itselleni laatimaani pelisuunnitelmaa: Iisisti alussa, ja vahva lopetus. Anekdoottina tapahtuma todella vehreän metsän keskeltä, kun iso äijän rohjake painelee eteenpäin jutellen silkinpehmeästi kaverilleen, kunnes ensin kuuluu ontto kumahdus ja sen jälkeen Merdeä ynnä muuta kansallisuuden paljastavaa viestintää. Tämä ei ollut kaverille oikein tai toivottavaa, vaan näin tuolla tosiaan tapahtui.
Olen hikoillut kuin onneton koko alkumatkan. Metsässä ei juurikaan tuullut, joten melkoinen shokkihoito alkoi huipun häämöttäessä. Jäätävä tuuli ja muutama aste lämmintä. Fanalin huoltopisteelle saapuminen tuotti epämieluisan yllätyksen. Jokaiselle pisteelle määritettyyn Cut Off aikaan oli jäljellä vain reilun vartin verran. Näinpä tuonne ei parane jäädä asumaan vaan kipin kapin matkaan. Teltasta ulostautuminen kukkulan huipulle oli aikamoinen shokki. Otsalampulla ei juuri nähnyt mitään, ainakaan kaltaiseni nelisilmä ja pleksit huurussa painoin menemään. En kaivanut takkia päälle, vaan kuljin shortseissa ja pitkähihaisessa paidassa eteenpäin ja hetken päästä alkoi ensimmäinen oikein kunnon laskeutuminen niljakkaalla polulla kohti Chao da Ribeiraa.
Olin ovelasti varautunut mutaisiin polkuihin ostamalla gaiterit elipä säärystimet ja ensimmäistä kertaa kisaan jalkaan. En ole ihan varma, tekikö kengän kuvion päälle viritetty kiinnitysnauha kengästä vieläkin liukkaamman. Sen tiedän, että kompuroin lievästi mutaisessa laskussa sillä seurauksella, että sain katkaistua sauvani, kun tungin sen kivenkoloon, etten olisi kaatunut selälleni. Paha takaisku. Musta tuli kertaheitolla yksikätinen tunkkari. Ei kai tunkkaamiseen kahta kättä tarvitse, vuorottelee vaan käsiä. Noi kirotut gaiterit lähtivät myös kivien päällä luistellessa pois paikaltaan ja ainakaan tuohon maastoon ei käyttämieni kenkien kanssa niitä voi mitenkään suositella. Kisaan siis ei laiteta mitään sellaista päälle, jota ei ole aiemmin kokeillut toimivaksi. Tämän läksyn voisi esimerkiksi oppia!
Lopulta monien läheltä piti kaatumisten jälkeen pääsin viimein laskun pohjalle ja Chao da Ribeiran huoltoon. Testasin kahvin, joka oli ihan hirveätä makeaa kuraa. Pidin ja pidän parempana Colaa, se kun ei ole lähes lainkaan makeaa. Niin tai näin, muutama mukillinen juomaa naamariin parin appelsiinin siivun kanssa, obrigadot järjestäjille ja matka jatkuu vielä hetken alaspäin ja sitten mennään taas ylös kilometrin verran.
Madeiran metsät ovat varsinkin korkealla hyvin raikkaita ja niissä tuoksuu monenlaiset yrtit. Alempana, vaikka keskellä yötä mäet ovat niin jyrkkiä, että hiki virtaa, jos ei pidä vauhtia maltillisena. Mä onnistuin pitämään alkuosan matkasta sykkeen sellaisena, ettei tarvinnut suun kautta vetää happea. Jätemäen tunkkaustreenit ovat selkeästi antaneet hyvää pohjaa ylämäkien kipuamiselle ja selkiä tuli vastaan roppakaupalla.
Pikkaisen ennen Estanquinhosin huoltopistettä alkoi taas tutuksi tullut viima ja kosteus tuntumaan ja lisäsin vauhtia, ettei kylmyys menisi ytimiin asti, liikaakin. Ainakin olo muuttui ällöttäväksi. Menin polun viereen yökkäämään, mutta mitään ei tullut ulos. Käytännössä pelkkä makean syöminen maksoi nyt veronsa. Onneksi hetken päästä tuli tuo huolto. Tarjolla oli lämmintä kanakeittoa, joka oli pelastus ja myöskin tie. Ehkä parasta ruokaa, mitä olen koskaan maistanut. Miten voi vartin sisällä olotila muuttua näin paljon.
Pitkän ja liukkaan laskun aikana kohti Rosarioa sain pohjenoteerauksen! Sveitsiläinen nainen kehui muistaneensa, kun ohitin hänet yön aikana. Hän sanoi, että "your calves are so big and strong!". Ajattelin, että kerro lisää, mutta hän paineli kuin ohjus teknistä mäkeä alaspäin maansa lippu pohjetta koristaen. En nähnyt häntä enää reissun aikana.
Ikivanhat puut verhosivat paikoin levadoita ja vihdoinkin pääsi näkemään kunnolla, mitä ympärillä on. Vihreää kultaa kaikki paikat täynnä. Paikoin oli jopa varsin tasaista pätkää ja ai että oli mukava hölkätä rennosti alaspäin ja ajattelin, kuinka etuoikeutettu olen, kun pääsen kokemaan tällaisia.
Rosarion huoltopisteellä tsekkasin mallikkaasti toteutetusta kyltistä edetyn matkan ja nousu- ja laskumetrit. Kaikki oli mainiosti niinkuin pitää, hyvin pienen virhemarginaalin sisällä. Pari huoltopistettä myöhemmin varustehuollossa ihmettelin, että miten kello piippaa kilometrien vaihtumisen merkiksi kun istun paikallani. Lopulta rakkine kellotti melkein kymmenen kilometriä ekstraa, joka on kalliiksi lippulaivatuotteeksi luokatonta!
Seuraavaksi monot kohti Encumeadaa. Jylhät vuoret ja äkkijyrkät pudotukset reunustivat polkua joka puolelta ja reitti kipusi koko ajan lähemmäksi kohti huippua. Kuuma! Keli suosi edellisestä vuodesta poiketen, sillä nyt oli enimmäkseen aurinkoa, joka toisaalta hikoiluttaa enemmän. Mietin vaan, että mitenköhän paljon vaativampia nuo tekniset laskut ovat, jos ne ovat aivan litimärkiä. Tuskin helpompia. Aivan varmasti näin kivalla kelillä pystyy ihailemaan maisemia paremmin. Huipulla taas perusrutiini: Cola-pullo mukaan ja istumaan. Hamusin kuin hiiri jotain suolaista ja sitten pitkälle osuudelle kohti puolen välin huoltoa. Neljätoista kilometriä, karkeasti tonni ylös ja toinen alas. Helppoa! Ei kun saunomaan.
Tällä osuudella ei tapahtunut mitään dramaattista. Jaloissa alkoi vaan tuntumaan ramppaus ja jatkuva hikoilu aivan varmasti oli kuivattanut kehoa. Helottaen eteenpäin. Onneksi maisemat olivat jylhät ja polut sinänsä helppoja juostavia. Muistelin, että huoltopiste olisi ollut laakson pohjalla, mutta eipä vain ollut, vaan kelpo kapuaminen vaadittiin sen saavuttamiseksi. Tämän tiedon olisin voinut helposti tarkistaa numerolappuun printatusta reitin korkeusprofiilista, mutta en näin toiminut. Eipä tuossa muuta, mutta nesteet olivat melkoisen vähissä.
Kisan järjestelyjen ainoa miinus lankeaa maalikassi/drop bag sähellykselle. Kisaohjeeseen oli präntätty, että maalipussi, jonka sisällä on vaihtokamat maaliin jätetään järjestäjien toimittamassa pussissa lähtöalueella. Muuten ihan hyvä, mutta kukaan organisaatiosta ei tiennyt, mistä tuollaisen pussin saa ja mihin se jätetään. Näinpä tungin sen dropbagin sisään, joka oli tämän jälkeen kuin tiine sammakko - yhtä pullea. Jouduin vähän jännäämään, että onko mulla vaihtokamoja huollossa tai maalissa. Se miksi tuo erityisesti kiinnosti, oli sellainen kisaohjeen kohta, jossa kerrottiin dropbagin olevan viimeistään kello 10.30 maalissa haettavana. Melko pitkä aika olisi notkua kisavarusteissa maalialueella. Pitkä aika on vielä maaliin rampattavaa. Olemmehan vasta puolessa välissä kisaa!
Nunnien laakson eli Curral das Freirasin Drop Bag huollon aloitin juomalla litran verran kolaa. Sen jälkeen lähdin tsekkaamaan vaihtokamojen kohtaloa pelko persiissä. Aasin siltana tähän, vatsa oli ollut ihan pinkeänä jo pitkään, joten vapaa (naisten) Bajamaja oli lopullinen pelastus. Huomattavasti keventyneenä olo oli parantunut merkittävästi.
Sen jälkeen hoitamassa huollon. Lyhythihainen paita päälle, joka tuossa kuumuudessa oli tosi kiva asia. Levitelin myös viiskymppistä aurinkorasvaa vähän liian myöhään iholle, mutta ehkä sen takia ei mitään ihan älyttömiä auringonpolttamia päässyt syntymään. Sitten syömään. Lämpimiä ruokia oli tarjolla riisiä ja jauhelihaa ja keittoa. Jauheliha maistui taivaalliselta ja keitosta join liemen, kun se ei ollutkaan kanakeittoa, vaan siinä lillui ällöttävän näköinen iso sipulinpala. Enempää makeita ei todellakaan tehnyt mieli, joten sitten varustetsekkiin ja radalle kohti saaren korkeinta kohtaa, Pico Ruivoa.
Reilu kymppi ja tonni kolmesataa nousua ja pari sataa alas paahteessa söi mehut nopeasti. Reitti oli onneksi upea ja joka suuntaan aukesi virheettömät näkymät. Huomasin, että tässä vaiheessa syke nousi tosi helposti. Näinpä suitsin itseäni. Maali kun ei ole vuoristossa vaan pitkällä edessäpäin. Huollon jälkeen matka jatkui kohti Pico Areerioa. Reitti on hämmentävän ilmava ja hieno. Se kulkee paikoin pilvien yläpuolella, mutta on se myöskin raskas. Portaat ylös alas ovat niin jyrkät ja korkeat, että pitää paikoin oikein kiskoa niiden vieressä olevasta aidannarusta apuja. Tämä paikka ei todellakaan sovellu korkean paikan kammoisille. Reitillä on myös parit niinkin pitkät tunnelit, että valaistus on hyvin suositeltavaa. Tämä kaikki kauneus ja ehkä oikeammin tuon reitin haastavuus teki sen, että Areeirosta Chao das Lagosiin oli hyvin helpon oloisen reitin päässä. Tämä osio oli kuitenkin mulle täyttä tuskaa. Ällöttävä olo. Miksi joku on istuttanut teräviä kiviä ruohikon sisään. Miksi kaikki portaat ovat eri levyisiä. Aivan tasaisella osuudella joudun kävelemään, ettei laatta lennä. Nyt jotain suolaista ruokaa naamaan tai ei hyvä heilu.
Kun viimein pääsin huoltoon, en silmäillyt kolaa tai mitään makeaa. Söin keittoa ja yritin juoda vettä ilman ja kuplien kanssa. Täysi työ oli pitää ruoat sisällä. Pohdin, että ei auta. Lähden kävelemään kohti Poisoa, josko olo helpottaisi jossain vaiheessa. Ensimmäinen suuri voitto oli Bajamajan bongaaminen. Kävin kiskomassa niiden ovia ja ranskalainen nainen polotti pitkät vuodatukset, kun koskin naisten vessan ovea. Siinä kun oli vihreä täppä näkyvissä ja ne ovat täysin identtiset. Enpä menekään naisten vessaan tuon valvovan silmän alla. Odotin ehkä minuutin, ja miesten vessasta tulee nainen ulos. Näinpä mä menen miesten vesssaan ja ranskatar on ihan hiljaa. Jotenkin tämä oli sillä hetkellä suurikin voitto mulle. Olo helpotti aika paljonkin tyhjennyksen jälkeen, mutta lähden kävelemään kohti Poisoa ja hetken päästä pystyn vähän jopa hölkkäämään.
Olin jotenkin ylenkatsonut Ribeiro Frion laskun ja Poisolle nousun. Vain reilut puolen tonnia molempia. Ihan törkeän liukasta ruohoa parissa viattomassa paikassa, joissa meinasin tuiskahtaa kumoon. Kivet olivat liukkaita ja vähän kaikki otti päähän. Etureidet olivat tuossa kohtaa jo melkoisen kipeät ja muutenkin monessa mielessä jo ihan löylynlyömä olo. Ajattelin, että maaliin pääsen kyllä, jos en telo itseäni ja kohtahan se nousukin alkaa. Sehän menee varmaan helpommin. Paitsi että tuo nousu laittoi sykkeet tappiin heti kättelyssä jyrkkyytensä ja liukkautensa vuoksi. Tuossa kun tunaroi sopivassa kohdassa, niin se on tasaraha.
Loputtoman könyämisen jälkeen Poisoon ajattelin, että nyt on pelkkää alamäkeä. Laitoin sauvan reppuun ja isossa kuvassa tämä varmasti olikin ihan hyvä idea. Taas vähän ällöttää, mutta nyt ei kerkeä ällöttää, nyt mennään nukkumaan.
Paikka paikoin lasku oli hyvin haastavaa, ja otin tosi varovasti vähänkään hankalammat kohdat. Mutta kyllä mä Portelaan mennessä myös juoksin tönköin jaloin. Sen jälkeen tsekkasin, että loppumatka on ihan tasainen ja Laranoon on vain vitonen matkaa. Melko pitkään juoksin rennolla pitkisvauhdilla hiekkatietä ja Levadan reunaa. Sitten taas niitä saakelin pyöröpuulla reunustettuja portaita, johon ei oikein saa askelta sopimaan ja lopuksi aivan hemmetin jyrkkää ja teknistä alamäkeä, jossa ei ole varaa tehdä virheitä, ettei tarvitse sovittaa puupalttoota päälleen.
Nopeastihan toi meni ja viimeinen huoltopiste ja siinä muutama desi kokista naamaan ja sitten jyrkänteen reunalle, vuorta seurailevalle polulle, joka oli onneksi hyvinkin juostavaa pätkää. On hämmästyttävää, miten jalat alkavatkin toimia pitkän sauvomisen tai hitaan hölkän jälkeen, kun annetaan kunnon kannuste. Maali. Nyt alkaa vahva viimeistely. Juosten koko matka maaliin muutamaa ylämäkeä lukuunottamatta.
Machicon laitamilla kiertävällä Levada-osuudella ihmettelin, että jossain puhutaan jollain tuntemattomalla kielellä. Onko joku jättänyt radion pauhaamaan, vai alkaako mulla viimein iso hihna lipsumaan. Huomasin, että kissat mourusivat kummallisella äänellä. Sain pidettyä vauhdin mukavana ja juoksun rentona, mutta potkin jostain syystä tällä tasaisella osiolla kaikkein eniten kiviä. Ei onneksi yhtään kunnon tälliä. Lopulta ruohikkoinen alamäki kohti Forum Machicoa, maalia. Liian jyrkkä ja liikaa kiviä, ei vaan uskaltanut painaa oikein kunnolla kaasua. Ihan mukavasti kuitenkin. Sitten pikitielle, viimeiset portaat ja sitten yläviitosia ja kunnon tuuletukset. Maali! Finish Strong!
Sen jälkeen mulle selviäisi, onko drop bag / maalipussi kiikutettu jo maalialueelle. Onneksi olivat. Kävin kuumassa suihkussa ja kilpailijat saivat vieläpä pesusienen, että voi jynssätä pinttyneen lian pois. Sen jälkeen ajattelin piipahtaa vessassa. Virhe. Bajamajoissa oli niin kauhea käry ja olo ei ollut tosiaankaan paras mahdollinen, joten laattasin geelit pusikkoon. Onneksi mulla oli kurkkukarkkia ja olo parantui niin paljon, että kävelin ruokailualueelle. Tosi hyvä maalisafka! Montaa lajia lihaa, jopa kalaa, vihanneksia ja tietysti olutta. Sitten vielä viimeinen ponnistus. Miten tähän aikaan saa taksin Funchaliin. Järjestävään organisaatioon kuuluva äijä sanoi mulle, että good luck. Kävelin kirkon viereen taksitolpalle ja normitaksalla (45 e) hotellille.
Summaten: 5/5
Reitti on upea, mutta hyvin haastava.
Petrattavaa järjestelyissä oli ainoastaan maalikassin kanssa. Tuo on helppoa korjata ja siksi tyhmä virhe. Kisa on järjestetty todella mallikkaasti ja on hinta-laatu-suhteeltaan erinomainen.
Mulla on eniten petrattavaa alamäkitekniikassa. Tietyn jyrkkyyskulman ylimenevät osuudet menevät töpöttämiseksi. Jos maasto on liukas, niin kovin on hidasta tekeminen. Tämä korostuu, kun pohjalle on tankattu vähän ylämäkeä ja reidet tukossa. Harjoittelua, harjoittelua!
Erityisen hauskaa oli Samba-porukan kanssa kohtaamiset kisaa ennen ja kisan aikana! Bussimatka pelipaikalle sujahti konkareiden juttuja kuunnellessa. Lämmin kiitos Juhalle ja Minnalle alkuvalmistelujen avusta ja kisan yhdessäelämisestä. Kävimme porukalla Funchalista Machicossa hoitamassa ilmoittautumiset ja muut hässäkät ja aina on kiva tutustua mukaviin ihmisiin. Seuraavaan kertaan.
Obrigado!
 |
| Pico Ruivon ja Areeriron reitti ei sovi korkean paikan kammoisille |
 |
| Tämä näpsy on muistaakseni nunnien laaksosta. En vanno mitään! |
 |
| Kivaa polkua hölkätä. Harvemmin oli pitkiä matkoja noin tasaista. |
 |
| Osa Sambaryhmästä Porto Monizin starttialueella. Vakavaa hommaahan tää on! |
Comments
Post a Comment